Koeruuksia

Koirat ja naamakirja

2011-11-23T23:19:00.000+02:00

Useimmat koirat ovat tosi taitavia käyttämään sosiaalista mediaa. Niillä on ilmiselvä tarve käydä tarkistamassa kaveriensa seinäkirjoitukset ja päivitykset useamman kerran päivässä. Mutta myös koirilla, kuten ihmisillä, on yksilölliset tarpeensa. Toiset tulevat selvästi vähemmällä medialla toimeen, toiset eivät ymmärrä siitä tuon taivaallista, ja toiset taas ovat sosiaalisen median varsinaisia suurkuluttajia.

Meidän perhepiirissä on kolme koiraa, jotka enemmän tai vähemmän viettävät aikaa yhdessä. Kotona riehutaan ja vedetään rallia, pihalla riehutaan ja vedetään rallia sekä luonnollisesti pidetään vieraat loitolla kova- ja moniäänisesti yhdessä tuumin, ja väliajat kuorsataan sovussa kuka missä milloinkin ja mitenkin.

Meidän koiraimme sosiaalisen median tajun ja sen eroavaisuudet voi huomata selvästi. Ulkoiltaessa kolmen eri intressillä varustetun koiran kanssa on hauskaa havainnoida, kuinka erityyppisesti koirat käyttävät omaa mediaansa.

Meillä on Laaban, joka on itseoikeutettu isä aurinkoinen vanhimpana koirajäsenenä (paitsi kun hän yrittää lähestyä juniorin ruokakuppia), ja joka on kohtuullisella ruokahalulla varustettu palliton mutta varsin valovoimainen persoona. Laaban twiittaa nopeita kuulumisia, joissa ei välttämättä ole päätä eikä häntää. Sitten meillä on Rulle, joka bloggaa. Hän on maailman pohtivaisin koira ever, ja on ehtymättömän kiinnostunut ympäristöstään nauttien suunnattomasti sen tutkimisesta. Hännänhuippuna tulee Iksu, joka roiskii ja jakaa teinimäistä ilosanomaansa omalle seinälleen. Hän on myös ottanut tehtäväkseen ilostuttaa ja sulostuttaa vanhempien perheenjäsentensä elämää tarjoamalla ehtymätöntä actionia niin lenkeillä kuin kotioloissa, aamulla, päivällä ja illalla.

Kukin heistä suhtautuu lenkinvarren mediaansa hyvin yksilöllisesti. Rulle etsii naisia, Laaban ruokaa ja Iksu kaikkea mikä liikkuu.

Seinät ja linkit tutkitaan tarkoin, jos ne vain soveltuvat oman kiinnostuksen piiriin. Etenkin Rulle, joka on erityisen kiinnostunut naispuolisten kavereidensa kirjoituksista, lukee antaumuksella jokaisen viestin. Liki jokaiseen hän myös kommentoi, vähintäänkin tykkäämällä. Joskus hän kommentoi melko painavasti, tarpeen vaatiessa.

Iksun sanoisinko melko lyhyt keskittymiskyky ei mahdollista pysähtymistä aivan joka seinäkirjoituksen kohdalla, vaan laatu korvaa hänellä määrän. Pienet merkityksettömät lenkin varren tokaisut eivät saa häntä edes pysähtymään, hän selailee viestivirran nopeasti läpi ja pysähtyy vasta kun kirjoituksista ponnahtaa selkeästi esiin merkittävä viesti, esimerkiksi juoksuinen viehkeys tai Cittarin täytetyn sämpylän käärepaperi. Näihin seinäkirjoituksiin Iksu suhtautuu erittäin vakavasti ja antaumuksella.

Laaban sen sijaan sivuilleen vilkaisematta painaa kuin juna ohi seinänsä, ja pysähtyy vasta kun kohdalle osuu erityisen painava ruokavinkki. Sen lumoissa tongitaan ja surffaillaan jo hieman syvemmällä sosiaalisen median syövereissä.

Kolmen koiran kenttätutkimuksella olen havainnut, että se koira joka paneutuu erityisen tarkasti viestiensä maailmaan, on sosiaalinen myös ”livenä”. Kun kavereita, joiden kirjoituksia matkan varrella luetaan, kohdataan myös nokakkain, on ilo ylimmillään (tai ärinä, riippuu sukupuolesta). Koira, joka ei lue viestejään, ei myöskään ole livenä kiinnostunut kanssaeläjistään. Vastaantulevista kaverikoirista myös näkee pitkälle, jos koiran sosiaalisen median taidot ovat kehittymättömiä, joko että koiralle ei ole sallittu ollenkaan median käyttöä, tai että se on itse valinnut sen tien.

Mielenkiintoista – voisikohan näitä huomioita soveltaa myös ihmisiin? Jatkaa tarkkailua, myös oman sosiaalisen mediansa käyttöä... : ]

Tarina jatkuu

2011-09-28T02:13:00.001+03:00

Reilu vuosi on soljunut Iksulaisen tulosta ja meno senkuin kiihtyy. Kaksi koiraa, kolme koiraa, työ, perhe ja ystävät ovat pitäneet liikkeessä. Mutta tarina on käynnissä ja jatkuu :)

Iksu ja Rulle kurkottelevat Ruissalossa jo seuraaviin seikkailuihin...

Kolmas koirani Iksu, porukkamme uusi jäsen

2010-05-10T23:15:00.003+03:00

Joskus lyhyessä ajassa ehtii tapahtua paljon. Talven latukiusat ja ainutlaatuiset lumikasat ovat ehtineet hävitä ja sulaa, ja nyt ollaan keväässä ja kovaa vauhtia kesää kohti menossa. Ja meillä on uusi perheenjäsen, pieni pentuvauva Iksu.

Iksu syntyi ystävän Marjon koiraperheeseen. Rullen kanssa käytiin ihastelemassa pariinkin otteeseen pikkuvauvoja, ihan pentujen näkemisen ilosta. Vaan kuinkas sitten kävikään: pentu-Iksu tipahti meille kuin taivaan lahjana. Pienen Iksun varaaja perui varauksensa ja noin kahden sekunnin miettimisen jälkeen pyysin vauvelia meille. Ystävä rakas myöntyi.

Vauva ei ollut suunniteltu, joten pieniä järjestelyjä vaati, että Iksun kanssa päästiin kunnolla yhteisen elämän alkuun. Nyt olemme muuttaneet, viettäneet lomaa ja harjoitelleet arkea. Perheen koirat tulevat loistavasti keskenään toimeen, Iksua leikittävät molemmat vanhemmat koiraveljensä vuoron perään, ja kyllästyessään leikkeihin, koirat nukkuvat kuka missäkin kuorsaten tyytyväisinä.

Täytyy sanoa, mitä en ennen ymmärtänyt, että kun pentu muuttaa perheeseen, jossa on jo valmiiksi lajitoverit ja roolimallit odottamassa, saa pienokainen hetikin hienot eväät alkutaipaleelleen. Koirankieltä opitaan ennätysajassa, ja vaikka pentu oppii yhtä lailla ne "huonot" tavat (oppii joka tapauksessa myöhemmin), niin "hyvät" opit omaksutaan yhtä lailla. Ja voi sitä iloa, kun kavereita löytyy riekkumaan. Pentu oppii omatoimiseksi eikä vaikuta vallankaan tarvitsevan ihmisen huomiota siinä määrin kuin muistan pennun tulleen "tyhjään" kotiin.

Elikkäs oivallukseni on Iksun myötä ollut, että tullessaan koiraperheeseen, pieni koiravauva saa rikkautena hetikin virikkeisen kodin, jossa voi surutta purkaa pennun ehtymätöntä energiaa. Ihminen huoltaa, hoitaa, ottaa pennun perheenjäsenekseen, hellii ja hoivaa, ohjaa oikeaan suuntaan, mutta antaa pienen kasvaa ja kehittyä myös omiensa opeissa. Pikkuruinen Iksu onkin osannut ottaa kaiken ilon irti koiraveljistään. Ja koiraveljet jaksavat opettaa ja antaa iloa, ja samalla kolmin kerroin myös emännälle.

Latua prkl

2010-01-16T19:28:00.003+02:00

Harvinainen hetki ladun ylityksessä: ei yhtään hiihtäjää näkyvissä. Laaban pääsee kokeilemaan V-tyyliä.

Lumisin talvi aikoihin ja nyt taistellaan elintilasta asutustaajamien kaupunkimetsissä. Meidän koiranulkoiluttajien ulkoilureitit ovat vallanneet verestäväsilmäiset hampaita näyttävät ja murisevat hiihtäjäuroot. Leveät V-tyylin turboradat on vedetty yhtä lailla hiekkaväylille kuin keskelle peltoja risteämään toistensa kanssa. Lähestyit metsää mistä suunnasta tahansa, eksyt jonkun ladulle. Ja auta armias, jos olet päässyt koirasi kanssa jotain sivupolkua umpimetsään, et pääse sieltä pois tallaamatta pyhiä uria.

Kyllä se pieni hiihtäjä itsessäkin asustelee, mutta ei noissa mittakaavoissa ja pois-kävyt-ja-kannot-mun-tieltä -asenteella. Katson hyvillä mielin sunnuntaihiihtäjiä, joiden edestä pääsee pujahtamaan tarvittaessa rauhassa omalle polulleen metsään. Huomioitavaa että kukaan naispuolinen hiihtäjä ei ole koskaan huutanut perääni, että vie h-ttiin se rakki, kun on hengen hädässä joutunut etsimään poluntapaista päästäkseen pois ladulta (lue entiseltä ulkoilutieltä). Minua on naurattanut mielipidepalstoilla, kun himohiihtäjiltä löytyy jopa estetiikan tajua: joku heistä on havainnut keltaisia läikkiä heidän rakkaan latunsa vierellä ja paheksuvat asiaa syvästi. Ihmettelen, että samoilla paikoilla ne läikät ovat kesälläkin, niitä ei vain silloin näy... Ei ole kukaan kuitannut lehtien palstoilla havainneensa koiranpissoja ulkoiluteiden pusikoissa kesäisin... Ihminen on niin ulkokultainen, että mitä silmä ei nää, sitä ei tajua, ja etenkin toiste päin.

Tämmöisenä hyvälumisena talvena joutunee odottelemaan pitempään, että latu-urat ja V-väylät sulavat, joten asian kanssa kaiketi on elettävä parisen kuukautta ; ). Sitä ennen on ulkoiltava rakastamissaan metsissä toisten ystävällisten koiraihmisten tallomia polkuja pitkin ja loikittava umpihangessa pahimpien viuhtojien tieltä. Sainpa tuossa muuten hyvän vinkin hankkia lumikengät, jolloin edes polkuja tarvitse latujen vierestä etsiskellä. Koirat ja ulkoiluttaja pääsevät hankkimaan hyvän kunnon kunnon hankimetsässä. Tosin joku ihmetteli palstoillakin, että miksei niitä latuja tehdä umpimetsään toisten ulkoilijoiden ulottumattomiin kuten ennen tehtiin. Ja muut saisivat pitää kävelyreittinsä. Helpommalla hiihtäjäurootkin haluavat harrastuksensa toteuttaa?

Sopu sijaa antaa, mutten haluaisi enää yhdeltäkään testosteronipommilta ansaitsematonta huomiota siitä, että laillisesti ulkoilutan laillista koiraani laillisella ulkoilutiellä. Noita talviväyliä väistän parhaani mukaan, mutta on myös hiihtäjien ymmärrettävä, ettei muiden ulkoilutarve häviä mihinkään latujen ilmestymisten myötä.

Tekisi itse joskus mieli kiljua siellä kaikille avoimilla teillä, että täältä tulee kävelijä koirineen, latua prkl! (Huom. en kiusaa, yritän vain selviytyä : ).

Vaan kaunista on metsässä näillä keleillä, kun sinne vain pääsee.

Pakkasen kestävä koira -takki päällä!

2009-12-14T22:02:00.001+02:00

Jo on kuivaa pakkaskeliä odotettu kissojen ja etenkin koirien kanssa. Nyt se tuli, sopivasti joulunalusviikoilla. Koira ja emäntä nauttivat pirteästä pakkaskelistä ja pimeätä valaisevasta puhtoisesta lumesta.

Koirien vaatevarustelu on pohdituttanut pitkin toista koiraelämääni. Kun hoksasin, että koira tarvitsee yhtä lailla lämmintä ylleen kuin ihminenkin, on sään mukainen vaatekerta itsestäänselvyys kummallekin osapuolelle. Kun on pentuna tottunut saamaan mukavat vetimet päälleen, ei aikuisena tarvitse väkisin vääntää vedintä ylle.

Tosin tämä pieni paimenemme vaikuttaa olevan talvenkestävää laatua. Turkki on tuuhea, ainakin omalla yksilöllämme. Matala maavara vähän arveluttaa, paljas massu on kovin lähellä jääkylmää tannerta. Mutta koira liikkuu koko ajan, pienet jalat vilistävät ja huristavat eivätkä paljoa pysähtele. Lenkin varrelta löytyy jatkuvasti uteliaalle pikkumiehelle uusia tutkittavia paikkoja. Pakkaskelillä ei jäädä edes jumittamaan, kuten säyseämmillä keleillä. Silti takki on aina paikallaan antamassa suojaa kylmältä ja viimalta.

Jokainen kylmällä kelillä vastaan tuleva koira, jolla on takki päällään, lämmittää mieltä, koska koiran hyvinvoinnista on huolehdittu. Joskus se on huvittanut, nyt oman koiran kanssa se vain kuuluu asiaan.

Ostetaan koiranpesuautomaatti

2009-12-01T22:33:00.000+02:00

Kurjahkot marraskuun kurakelit ovat laittaneet koiranulkoiluttajan miettimään kaikenlaisia kotikonsteja ulkonatilan hallintaan. Ulkonatila itse asiassa vielä menettelee, sillä kaikkein pahimmille sade- ja räntäkeleille on keksitty vettäpitävät goretexit sekä koirille että emännälle.

Vaan se sisääntulo kurakelistä. Ahdas aravaeteinen ja usein kaksi kuraa tippuvaa koiraa, eli kahdeksan tassua ja kaksi matalaa massua odottamassa pyyhkimistä. Riisu liivit, valjaat ja vilkkuvalot, pyydä koiria odottamaan rauhallisesti paikoillaan, riisu omat päällysvaatteet, pipot ja hanskat ja haali vähän käytettyjä pyyhkimiä ympärillesi. Polvistu matalajalkojen tasalle ja aloita puhdistautumisrituaali.

Kumpi ensin? Toinen rämekoirista on alistuvaa sorttia, jähmettyy neljälle jalalle matalaan länkiasentoon ja odottaa kiltisti hellävaraista käsittelyään. Saattaa lepertelevää emäntäänsä lipaistakin kiitokseksi käsittelystä, tosin aina vaan jähmeänä paikallaan. Toinen inhoaa pyyhettä, tassuihin koskemista ja etenkin paikallaanoloa. Kiertää itsensä ympäri, hakeutuu kenkätelineen rakoseen ja äännehtii mitä ihmeellisempiä äännähdyksiä. Kaikki tämä neliön tilassa.

Hiljaisempi tapaus saakin usein ensin kuivakäsittelyn ja pääsee ovenrakosesta ensin. Sitten kiemurteleva ja outoja vastalauseita päästelevä adhd pyyhkimällä sinne päin kuivaksi. Ja hänkin hirveätä vauhtia vapauteen.

Koirat suunnistavat suoraan -minnepä muualle kuin sängylle tai sohvalle lepäämään ja pyyhkimään loppuja kuria itsestään. Onneksi tämän emännän siisteyskäsitys on kohtuullisen avara ja sanoisinko suhteellisen joustava, ja pesukoneetkin on sitä paitsi keksitty. Herkemmälle voisi tulla draumoja.

Kaikki nämä kurjien kelien prosessit kuuluvat kuvaan. Siltikin viisaat insinöörit voisivat kehittää eteiseen asennettavan koiranpyyhkimisautomaatin, mallina autonpesu- tai kenkienpyyhkimiskoneet. Koira kävelemään keskelle pyöriviä imukykyisiä harjaksia, jotka pyyhkäisisivät hellästi ja miellyttävästi koiran kuivaksi kainaloita myöten. Emäntä seisoisi koiria vastassa koneen toisessa päässä ja saisi vain pusut palkaksi puhtoisilta hauvoiltaan.

Lenkiltä tulossa, pyyhkimisoperaatio alkamassa.

Ostetaan heti koiranpesuautomaatti kun semmoinen on tarjolla.

"Kotieläimet eivät saa estää mittarinlukijoita"

2009-11-16T20:45:00.000+02:00

Yksiä työssäkäyvien koiranomistajien riesoja ovat päiväsaikaan asuntoon tunkeutuvat korjausmiehet, mittarinlukijat ja muut taloyhtiön asioilla liikkuvat. Postilaatikkoon tippuu säännöllisin väliajoin lappu, jossa kerrotaan että kotiinne tullaan silloin ja tällöin kello sen ja sen välisenä aikana. ”Kotieläimet eivät saa estää asuntoon tulijoita”.

Yleensä vaihtoehtoja ei ole, vaan on järjestettävä määrättynä aikana koira pois kotoa. ”Turhia” vapaapäiviä ei halua moisen takia ottaa, ne harvinaisuudet kun on varattu ihan omaan käyttöön.

Taannoin oli taas lappu laatikossa. Aikaa kotieläimen järjestämiseen ”häiriöttömäksi” annettiin peräti viisi päivää. Taas kerran huokailin, että mikä onni on, kun perhepiirissä on turvakoti omasta takaa. Soitto vain ja koiruudelle on koti.

"Yhteiset" koiruutemme tyttären perheen kanssa seilaavat kahden kodin väliä aina kun on tarvis. Niillä on tutut ja turvalliset ihmiset kummassakin päässä huolehtimassa. Ne viettävät paljon aikaa yhdessä, mutta saavat omalta isäntäväeltään myös laatuaikaa ollessaan ainokaisina. Sattuma on sanellut, että koiranhoito on järjestynyt näinkin hyvin. Tällaista pientä laumaa on helppo hallinnoida, eikä rasitteeksi ole vielä kertaakaan käynyt ”ylimääräinen” koira hihnan päässä.

Vaan jos ei näin läheistä hoitoa järjestyisi aina silloin kun on tarvis? Karmea ajatus, että koira pitäisi eristää johonkin huoneeseen, tai kuten olen kauhukseni antanut itseni kuulla, jopa huonetta pienempään tilaan kuten kylppäriin, kodinhoitohuoneeseen, tai jopa häkkiin! koko päiväksi sen takia, että taloyhtiö saa hoidettua asiansa. Täytyy sanoa, että semmoisen ”järjestelyn” vaihtoehto meillä olisi ihan mikä muu tahansa. Koirat, joilla on vapaa vaellusoikeus kodissaan, eivät ansaitse suljetuksi tulemista. Tosin mikään koira ei sitä ansaitse, mutta se onkin jo tykkänään toinen asia, lähinnä eläinsuojeluasia.

On mukava kun voi turvautua tilanteiden tullen perheenjäseniin tai ystäviin koiransa kakkoskoteina. He ovat koiranomistajille kultaakin kalliimpia, elinehto jotta koiralla olisi kaikissa tilanteissa arvoisensa olosuhteet ja huolenpito. Ja koiralla turvallinen mukava olo.

Räntää ja zombieita

2009-10-13T00:51:00.000+03:00

Jaksan jokaiselle koirattomalle kaverilleni ja muillekin satunnaisille vastaantulijoille alati mainostaa koiraelämän hienoja puolia. Kuten koiran varauksettoman suurta jälleennäkemisen iloa -eron pituudesta huolimatta, yhteisiä vaelluksia avarissa metsissä kauniissa keleissä, tai koiran hellyttävää hengitystä sen nukkuessa tyytyväisenä ja turvassa kylkeä vasten peiton alla. Kaikki on totta, enkä ilman niitä osaisi enää olla.

Kerranpa taas kehotin erästä työkaveria hankkimaan koiran, tuntui että olisi hyvää maaperää sekä koira hänelle että hän koiralle. Kaveri siitä hekottamaan, että koirat on kivoja, mutta ei varmasti hanki. Hän ei rupea aamuhämärissä zombiena kaulus pystyssä ja huppu päässä vaakarännässä kulkemaan narun päässä hädin tuskin hereillä. Hän valitsee lämpimän valoisan keittiön, virkistävän kaffeen ja aamulehden päivänsä avaajaksi. Ja lähtee ajoissa töihin, kuivin jaloin. Täytyy tunnustaa, etten hetkeen keksinyt nasevaa vastavetoa tuolle näkemykselle ; ).

Nykyisin huvittaakin tarkastella vastaantulevia koirantaluttajia, etenkin kehnoissa keleissä ja työaamuisin. Heissä näkee likipitäen saman näyn kuin tämä viisas työkaverini on havainnut töihin mennessään -tietenkin ajoissa ja ennen koiranomistajia. Nyt näkee myös itsensä zombiena, kellonkulusta kuitenkin hyvin tietoisena, jalat märkinä ja puolikuolleena väsymyksestä sekä tietysti myöhässä ja kahvittomana. Koira taasen kiireettömänä nautiskelee joka haun ja maun lenkin varrella, autuaan tietämättömänä että juna toisensa perään karkaa emännän edeltä.

Jompsin kumpsin, on tietysti oma valinta. Ja jos ei huvita, ei koiraa voi eikä saa ottaa. Joskus on melkein luksusta, jos koira on hoidossa työaamuna, jolloin ehtii maistamaan tuoretta kahvia ja lukemaan ainakin otsikot päivän lehdestä. Ehkä ehtii säädylliseen aikaan töihinkin. Vaan kotiintulo on sitten sitäkin ankeampaa. Ei kukaan vingu kuin sika, eikä hypi riemusta lipoen naamalle. Eikä viikonlopun kiireettömiä heräämisiä venyttelevän koiran vierestä voita mikään.

Eli goreteksia sekä koiran että emännän päälle, oli aamukeli ankea tai ei. Iltalenkiltä tulon jälkeen kerkeää kyllä nauttimaan lämpimästä sisätilasta ja vaikkapa kuumasta kaakaosta, ja rentoutua hyvin ennen aamulenkkiä.

Niin, terveisiä syksyn ensimmäiseltä räntäkeli-iltalenkiltä. Tuossa nuo nyt jaloissa tuhisevat, autuaan onnellisina lämpimissä pedeissään. Aamua innokkaana odotellen, emäntänsä ja koirat : ).

Hanki koira - hanki elämä!

2009-09-27T22:21:00.000+03:00

Joskus joku on maininnut koiraelämästään innostuneelle, että hanki elämä. Minäpä väittäisin, että jos ihmisellä ei ole koiraa, kannattaisi hankkia. Siitä vasta seuraa elämä!

Koiraelämässä on se merkittävä puoli, että tapaa mahtavien koirien ohella myös mahtavia koiraihmisiä. Hankkimalla koiran, hankit elämää, sillä koira sosiaalistaa umpimielisimmänkin eläjän. Kuten meikäläisen, jolle sosiaalisuus tarkoittaa pitkälti yhteisten asioiden jakamista, ei pelkkää tyhjänpuhumista itselle tyhjänpäiväisistä asioista. Vanhemmiten pystyy tuonkin seikan jo tunnustamaan ihan kirkkain silmin...

Mitä oli ennen nykyistä koiraelämää? Töitä, perhettä, töitä. Ystävät ja kaverit kaikkosivat yhteisten harrastusten puutteessa sekä tappavan työ- ja perhe-elämän puristuksessa. Jokainen puuhaili omiaan eikä elämässä jäänyt kovinkaan paljon sijaa viettää yhteistä aikaa ja jakaa elämää pelkän arjen puitteissa. Perheellisten ystävien tapaaminen tapasi olla pelkkää hulinaa kirkuvien ja oikuttelevien jälkikasvujen kanssa (kontra hyvin käyttäytyvät koirat, huom! ;), eikä joidenkin yhteisten viikonloppujen tai illanviettojen jälkeen rentoutumisesta, sielunrauhasta tai ylipäätään levosta ollut jälkeäkään. Sanoisinko päinvastoin.

Koiran tullessa taloon elämänrytmi ja -asenne muuttui.

Arkipäivän elo piti järjestää säännölliseksi, koska koiran hankkiminen vaatii ehdotonta sitoutumista hoitaa sen perustarpeet, eli liikuttamisen ulkoilmassa, laadukkaan ravinnon hankkimisen ja eläimen itsensä sosiaalistamisen. Ja kappas vaan kummaa, samat tarpeet tuli siinä hoidettua itselleenkin kuntoon!

Yhtä varmasti kuin lasten ollessa pieniä ja tarhassa, täytyy töistä lähteä normiaikaan kotiin viemään koiraansa ulos. Ruokapuolesta en tosin ole niin vakuuttunut -luulen nimittäin että koirani syö parempaa ravintoa kuin minä. Mutta sosiaalistamisen kanssa homma on toiminut molemmin puolin.

Koiran kanssa on kiva lähteä reissuun. Ja kun reissuun lähtee kaveri ja koiransa, on reissuunlähtö sitäkin kivempaa. Tämä entinen roduttoman koiran omistaja innostui jopa koiranäyttelyistä, mikä oli jo melkein ihme. Uuteen elämään tuli myös uusia harrastuksia, tapahtumia ja muita toiminnallisuuksia kuten arkista yhteydenpitoa uusiin ystäviin. Erilaisia yhteydenpitomuotoja muodostui elämään yhtäkkiä ja yllättäen niin, että välillä on pitelemistä, että muistaa elää sitä arkeaankin ja ennen kaikkea käydä henkensä pitimiksi myös työelämässä.

Koiraihmiskavereiden kanssa tulee jaettua monenlaista asiaa, sekä iloja että suruja. Tulee luotua verkostoja (myös turvasellaisia), puhuttua ummet ja lammet kaikesta koiruuksiin liittyvistä ja ennen kaikkea muistakin ilmiöistä. Useimmat koiranomistajat ovat erittäin viksua porukkaa, sympaattisia ja empaattisia ihmisiä, joiden kanssa on mukava jakaa paljon muutakin kuin koiruusasiat. Tietystikään mikään harrastus ei ole niin vedenpitävää, etteikö ikäviäkin asioita ja jopa ihmisiä tule vastaan. Harmittavat sattumat sinällänsä vain syventävät niitä hienoja kokemuksia, mitä koiruudet tuovat elämään.

Oman koiran kanssa on ehditty kokeilla näyttelyiden ohessa pienimuotoista (makkaran) jäljestämistä, verijälkeä, flyballia, koirakurssia, ja on jopa tuurattu sairastunutta kurssilaista rally-tokossakin. Käymme suhteellisen säännöllisesti paikallisissa rotutapaamisissa, sekä säännöttömästi rotuyhdistyksen järjestämissä tilaisuuksissa. Saatamme huristaa ex tempore tapaamaan koiraystäviä ja etukäteen voimme sopia lenkkeilyistä pienissä porukoissa. Koira harrastaa agilitya oman personal trainerinsa kanssa, pientä arkitokoa kotona ja säännöllistä uimista joskus jopa uimahallissa. Viimeisin elämys sekä koiralle että omistajalle oli paimennuskokeilu. Kaikkia näitä menemisiä ja aktiviteetteja yhdistää yhdessä tekeminen, sosiaalinen kanssakäyminen ja ennen kaikkea -ihanat mukavat ihmiset, joista saattaa tulla parhaimmassa tapauksessa elinikäisiä ystäviä.

Kaikki tämä, koska olet päätynyt hankkimaan koiran. Ei paha ;D.

Naamakirjasta napattua...

2009-08-24T20:44:00.000+03:00

Koirani
Kysymyksiä ja vastauksia elävästä elämästä eli Facebookista ;)

Rotu?
Lancashiren karjakoira (ent. heeleri ; )

Kutsumanimi/nimet?
Rulle, Rullukainen, Rullukka, Rulltsu, Rullu, Rulle Bulle

Syntymäaika?
21.1.2007

Missä tapasitte ensimmäisen kerran?
Meidän eteisessä.

Minkä ikäisenä koirasi oppi sisäsiistiksi?
Meni melko pitkään, muistikuva on 6-7 kk.

Tuleeko koirasi toimeen toisten koirien kanssa?
Tykkää lajitovereistaan. Pullistelee joskus toisille uroille, mutta on hallittavissa. Hurmailee tyttöjä, ei saa silmiään irti viehkoista neidoista.

Millä käskysanalla saat koirasi istumaan?
Koira istuu jo luonnostaan itsekin, mutta jos välttämättä jostain syystä toivon hänen istuvan, niin sana on istu ;)

Maahan?
MaaHAN, jolloin koira osaa pyllistää hienosti!

Pysymään paikallaan?
Odota. Rullen bravuurilaji.

Montako kertaa päivässä koirasi syö?
Kahdesti plus makupalat päälle.

Mikä on oudoin tapa, mikä koirallasi on?
Jumppaa isännän kanssa aamujumpat ja venyttelee kylkeä vasten.

Onko koirasi koskaan purrut ihmistä?
Ei. Kerran oli lähellä iskeä vieraan pohkeeseen koiralle yllättävässä tilanteessa.

Toista koiraa?
Ei tietääkseni. Näykkivät veljellisesti toisiaan Laabanin kanssa mutta verta ei ole virrannut.

Kauhein kokemuksesi koirasi kanssa?
Kaksi kauhutapausta: koira lähtee täyttä vauhtia jäniksen perässä peltoa pitkin ja vilkasliikenteistä tietä kohti. Tie oli kaukana, mutta koira ei kuullut ei nähnyt muuta kuin riistansa. Tooodella pitkän matkan päästä kaartoi takaisin päin, eikä tie ollut siellä enää kaukana :O. Toinen tapaus kun puolivuotiaana pentusena haistoi pusikon läpi virtaavan lika- ja romuojan, syöksyi pengertä pitkin pusikkoon ja hyppäsi oitis veteen. Ryntäsin pöheikön läpi ja näin että koira ajautuu poispäin kaiken maailman romuraudan seassa. Kutsun ja maanittelen ja koira räpiskelee rantaan päin. Rantapenger oli jyrkkä mutta sain kiskottua pentusen vaivoin kuiville, ei olisi itse päässyt ylös. Kyllä sydän hakkasi tapauksen jälkeen pitkään.

Ihanin kokemus koirasi kanssa?
Kyllä se on arki ja mökkireissut. Rullen ja Laabanin ensitutustuminen ja touhut yhdessä. Kotiintulon ilo, kylkeen peiton alle kaivautuminen nukkumaan mennessä, koirien uintireissut ja kavereiden tapaamiset, eli kun koira nauttii, nauttii äiskäkin.

Tykkääkö koirasi uida?
Jo vain! Vesipeto-ojakoira. Mikä tahansa märkä pläntti, niin sinne!

Mitä koirasi pelkää?
Vieraiden ihmisten huomionosoituksia. Pieniä lapsia. Joskus yömyöhällä kulkijoita. Yllättäviä tilanteita.

Hankkisitko itsellesi toisen saman rodun edustajan?
Valloittava rotu, mutta terveystilanne on huolestuttava. Mielestäni liian monta sairastunutta koiraa populaatioon nähden. Liian monta draagista koira- ja ihmistarinaa viime aikoina. Jos geenitesti saadaan, voisin harkita toista heeleriä. Sitä ennen, jos toisen koiran hankin, se on toisen (tai moni-)rotuinen.

Samalta kasvattajalta?
Kasvattajalla ei ole väliä, kunhan geenitesti on todennut suunnitellut vanhemmat terveiksi pahimmilta perinnöllisiltä sairauksilta.

Vanhan koiran viisautta

2009-05-17T20:41:00.001+03:00

Vanha koirani Sabina harmaaparta joulunvietossa mökillä. Sabina kasvatti partansa jo viisi-kuusi-vuotiaana :).

Koiran silmissä piilee arvaamatonta viisautta, ja koiran viisaus ja ymmärrys senkun kasvaa vanhetessaan. Niin ihana ja hellyyttävä kuin pentu osaakin olla, on vanhassa koirassa aina erityistä viehätystä. Vuosien mittaan ovat ehkä hötkyilyt vähentyneet, mutta ajatuksenjuoksu vain terävöityy. Mitenhän tuon ominaisuuden saisi ihmisillekin ; ). Onko lainkaan dementoituneita koiria?!

Aihe tuli ajankohtaiseksi kun kerran kauppareissun varrella olevaan koirapuistoon tuli keltainen pitkäjalkainen hieman koikkelehtiva koira. Naama oli aivan harmaa, kulku kävi hitaanlaisesti. Yksi nuuskaisu vastassa olevaan innokkaaseen töppäjalkaan ja toteamus että ei jaksa kiinnostaa. Koira jatkoi rauhallisesti menojaan aidan vierelle tuoksuttelemaan kukkia.

Perässä tuli emäntä hymyä tehden. Kertoi että poika on jo 16-vuotias. Lyhyessä ajassa sympaattisen oloinen emäntä oli kertonut pitkät pätkät koiransa elosta ja olemisesta. Lämpimiä hauskoja tarinoita ja muistoja koirasta, joka oli elänyt hyvän ja pitkän elämän mieluisana perheenjäsenenä. Samalla koira tutki omassa rauhassaan tutun puistonsa vierustoja, kallisteli päätään välillä emäntänsä naurun suuntaan ja jatkoi rauhallisesti elämästään nautiskelua.

Yksi tarinoista saa vieläkin nauramaan. Emäntä kertoi, että koiralla on tapana istua autossa isännän vieressä etupenkillä, ja kun isäntä ajaa ja kääntää päätään katsoessaan sivuille, kääntyy vanhan koiran pää aina samaan suuntaan kuin isännän. Siinä isännän ja vanhanherran päät kääntyilevät samaan tahtiin tarkkaillessaan yhdessä liikennettä. Emäntä hymyilee takapenkillä isännän ja koiran saumatonta yhteistyötä. Voin kuvitella miten hauska ja hellyttävä näky!

Koirat alkavat muistuttaa vuosien varrella isäntiään ja emäntiään, tavat tulevat samanlaisiksi ja asioita tehdään yhdessä tuumin. Eleet ja ilmeet tunnetaan puolin ja toisin, vain katse yleensä riittää koiran ja ihmisen välillä. Toivoa sopii että itse saa nauttia aikanaan tooodella pitkään vanhan koiransa harmaasta viisaudesta :D.

Terve koira terveessä ruumiissa

2009-05-15T00:06:00.000+03:00

ja terveellä omistajalla

Eläimellä, tässä tapauksessa koiralla on tutkitusti tervehdyttävä vaikutus ihmiseensä. Onko ihmisellä tervehdyttävä vaikutus koiraansa?

Matkan varrella näkee kaikenmoisia koirantaluttajia umpinatseista vaarattomampiin hölmöihin. Tämä blogimerkintä on tulta ja tappuraa eläinten huonosta ja narsistisesta kohtelusta.

Jotkut nimenomaisesti viisaat koira-asiantuntijat ovat sanoneet, ettei se koira ongelmatilanteissa hoitoa tarvitse vaan se ihminen siellä hihnan toisessa päässä. Ja mieluimmin ihan suljettua hoitoa. Lääkkeeksi koiranomistajalle pitäisikin antaa samoja lääkkeitä kuin on itse antanut koirallensa. Joko porkkanaa tai keppiä, siis palkitsevaa tai fyysistä "neuvontaa", aivan samaa lääkettä kuten omistajan omat näkemykset ovat olleet koiransa "parhaaksi". Julmiin oppeihin päätyneille koiranomistajille sen pitäisi avata silmät tai ainakin herättää hermojärjestelmä tuntemaan, miltä eläimestä tuntuu, kun sitä koulutetaan tai pidetään asianomaisen opein.

Tämä toteamus jo ihan siitäkin syystä, että vahingossa olen joutunut hiljattain sivusta seuraamaan, kun tällaiset itseoikeutetut koirankorjaajat "kouluttavat" arvostelukyvyttömien omistajiensa koiraparkoja. Metodeina on mm. helvetillistä kolinaa ja rajua riuhtomista. Niinkö tervepäisiä koiria tehdään? Voin vain kuvitella minkälaiset opit ovat, kun ylimääräisiä silmäpareja ei ole näkemässä. Ja toiminta on laillista?!

Narsismia on monenlaista, ja silloin kun se kohdistuu puolustuskyvyttömiin täysin toisten vallassa eläviin kuten lapsiin ja eläimiin, on sillä kehnot ja ikävät vaikutukset kohteisiinsa. Heistä tulee epätoivottavasti käyttäytyviä ja usein hermoraunioita. Karmeita esimerkkejä löytyy niin ihmis- kuin eläinsuojelurikkomuksista. Palakoon helvetin tulessa nämä narsistit. Vallankäyttö kertoo ihmisestä sen, että kun se ei pysty ulottamaan narsistisia halujaan tasavertaisiinsa kanssaeläjiin, sen täytyy päteä muualla. Se ottaa kohteekseen puolustuskyvyttömät, ja saa kaipaamaansa kunnioitusta aiheuttamalla pelkoa ja pahaa oloa rajattomin itsensä suomin valtuuksin. Se aiheuttaa puolestaan Ilmiön jossa kidutettava yrittää kaikin tavoin miellyttää kiduttajaansa, että kärsimys olisi edes hiukkasen vähäisempää. Vallankäyttäjä nauttii sairaasti vallastaan.

Sitten on niitä, jotka joutuvat armottomien ja arveluttavien eläimenpitokäytäntöjensä vuoksi kyseenalaisiksi ja alkavat selitellä ja verrata toimiaan yleisiin eläinsuojelulain pykäliin. Todistelevat, etteivät alita lain asettamia vaatimuksia. Kuvittelevat narsistisesti toimiensa olevan normien mukaisia ja hyväksyttäviä kun eivät mielestään alita yhteiskunnan asettamia minimivaatimuksia eläinten kohtelussaan. Tulee mieleen minimipalkka jonka saaja näkee nälkää ja kylmää ja kituu ainaisessa kärsimyksessä ja toivottomuudessa. (Koira pienen pieneksi lohdukseni ei tiedä paremmasta.) Jos noilla kriteereillä pitää kotieläintä, ei se ole eläinsuojeluhengen mukaista, ei eettisiin arvoihin perustuvaa, eikä liioin inhimillistä eikä tervettä toimintaa. Palakoon nämäkin koiranpitäjät ja muut helvetin loimussa, johon viimeistään viimeisellä tuomiollaan joutuvat.

Koiran tai minkä tahansa eläimen ottaessaan, ottaa sen karvoineen päivineen. Se ei ole kaapissa pidettävä esine, sellainen minkä laittaa komeroon silloin kun sitä ei tarvitse ja ottaa esille vain silloin kun sitä itse halajaa. Eläimen on saatava elää kokonaisvaltaisesti ja lajinomaisesti, sille on suotava liikuntaa ja toimintaa lajinsa mukaisesti. Sen on saatava kontakteja, virikkeitä ja täydellistä hyväksyntää pitäjiltään. Sen on saatava ymmärtävää huolenpitoa, hellyyttä ja inhimillistä kohtelua, paljon kyljessäoloa ja ihmisen ja muiden lajitovereiden läsnäoloa. Jos tätä ei eläinsuojelulaki vaadi tulkitsijoidensa mielestä, ei se kerro että eläintä pidetään hyvin ja kunnioittavasti. Se kertoo, että laki pykälineen on riittämätön eikä aja heikompien luojan luomien asiaa edes minimissään. Kaikkein eniten se kertoo siitä, että keskuudessamme on tunneköyhyyttä enemmän kuin pystyy käsittämään.

Mikään eläin ei kuulu häkkiin tai muuhunkaan ahtaaseen suljettuun olotilaan. Ei väliaikaisesti saatikka säilytyksellisesti. Ei kotioloissa eikä eläintarhassa. Saatikka kotieläin. Saatikka mikään eläin. Nämä ovat minun eläinsuojelupykäliäni enkä ainakaan minä muita pykäliä tarvitse.

Kaiken tulen ja tappuran lisäksi: jos joutuu eläimen ottaessaan hankkimaan tietoa dogmaattisista opeista ja lapsellisista johtaja- sun muista teorioista, on heikoilla jäillä. Jos itsellä ei ole intuitiota ja käsitystä inhimillisten olojen järjestämisestä lemmikilleen, on eläimenpito jätettävä sikseen. Jos ymmärrys puuttuu, on jätettävä eläin hankkimatta. Sen käsittää normiterve ihminen. Mutta entä narsisti, jolla ei ole kykyä tuntea empatiaa muiden kuin omaa elämäänsä kohtaan? Sille on kerrottava ettei ansaitse eläintä.

*******

Siitäpä tullaankin siihen hartaaseen toivomukseen, että lemmikkienkasvattajat kaikella ammattitaidollaan olisivat myös ihmistuntijoita. Lemmikit annetaan vain tervepäisille ihmisille. Jaa että mitkä kriteerit ja miten määritellään? Tervepäisen kasvattajan tervepäisellä intuitiollapa tietenkin. En tunne yhtään tervepäistä kasvattajaa, joka olisi antanut kasvattinsa arveluttaviin oloihin. Tynnyrissä, komeroissa ja häkeissä kasvaneita seonneita koiria näkee maailmalla ja jopa omilla kotinurkillaankin liikaa. Se yksikin on siis liikaa.

"Ihmiset syntyvät siksi, että he oppisivat, miten eletään hyvä elämä. Että rakastetaan ja ollaan kilttejä toisille. Mutta koiratpa osaavat jo tämän."

Miksi ei jokainen koira voi saada hyvää ja arvoistaan elämää? Miksi toisilla koirilla on niin paljon huonompi tuuri kuin toisilla?

Koiraeläin, varsin virkeä otus...

2009-03-30T23:55:00.000+03:00

"Laabanin spesiaalitemppu on napata kinnas/lapanen/sormikas/nakki pahaa aavistamattoman ihmisen kädestä. Hän tekee sen salamannopeasti, täysin yllättäen, tarkkailtuaan ensin salaa, että kinnas/lapanen/sormikas/nakki on valvomaton ja ihminen, jolla se on, on kiinnittänyt huomionsa muuhun kuin kädessään olevaan irralliseen yllämainittuun omaisuuteensa. Tänään Laaban on tehnyt sen kahdesti, koirapuistossa ja Rajasaaressa. Lapaset lähtivät, ja aivan vierailta kanssapuistoilijoilta... ; )". (Lainaus koirain kuvablogista.)

Koira on kerrassaan virkeä otus. Sen leikkikenttänä on koko maailma. Ja mitä avarampi maailma, sitä virkeämpi koira. Se keksii kepposia ja kavaluuksia ihmisen pään menoksi kun silmä välttää. Sen mielikuvitus on rajaton ottaessaan iloja irti sieltä mistä saa. Siksipä koiralle on tarjottava mahdollisimman paljon iloja irti otettaviksi. Ja luonnollisesti ihan heti pikkupennusta kotiin saapuessaan. Ja mieluummin runsaasti kuin liian vähän, käsittäen kaikki kodin tarve-esineet. Silloin Koira tuottaa aitoa iloa ihmiselleen ja mikä tärkeintä: ihminen koiralleen.

Kuten tyttären koira Laaban. Jo pitkään se on huvitellut nappaamalla ulkoiluttajansa kädestä puolihuolimattomasti pitelemänsä tarve-esineet kuten hanskat, pipot ja ruuat. Nyt se on laajentanut toimintaansa myös muiden koirien ulkoiluttajiin. Se on avartanut katsantokantaansa. Mikä on vallan ihailtavaa, koska se pystyy huomattavasti parempaan kuin ihminen.

Välillä ulkoiluttaja on ollut ovelampi ja tarkkaillut koiraa hanskaa kädestä ottaessaan. Oveluus on toiveajattelua ja koiran hämäysta. Koira itse asiassa tarkkailee sinua sinun tarkkaillessasi sitä. Kun luulet että koira on keskittynyt esim. mielenkiintoiseen kuoppaan, ja unohdat piteleväsi hanskakättä liian alhaalla, saatkin saman tein hyvästellä hanskasi. Se on koiran kuonossa matkalla kohti horisonttia. Eikä koiraa haittaa ollenkaan, että pakkanen on luja, ja että ihmisen käsi jäätyy ikävästi ilman hanskaa.

Juuri siksi olen pitänyt ja pidän koiraeläintä kotini vahvuudessa. Mitä enemmän annan koiran käyttää mielikuvitustaan ja nauttia fiksuudestaan, sitä enemmän opin itsekin.

Koiran- ja koiranomistajan kasvatusopas a là Reija

2009-03-07T00:39:00.001+02:00

Älä kasvata koiraasi, anna koiran kasvattaa sinua.
Kasvakaa yhdessä viisaiksi ja ymmärtäväisiksi toisianne ja muita kohtaan.
Kunnioittakaa toisianne, sekä arjessa että metsässä.
Pitäkää huolta ettette sorru toistenne alistamiseen, mitätöimiseen tai eläimellistämiseen.
Ole koirallesi pomo, mutta älä anna sen tiedostaa sitä. Yritä olla hieman fiksumpi kuin koirasi, jos se on mahdollista.
Älä kasvata itseluottamustasi koirasi kustannuksella.
Älkää aliarvioiko toistenne viisautta missään toimissanne.
”Kasvatus on käsite, joka viittaa tavoitteelliseen toimintaan, jonka tarkoituksena on muuttaa yksilön ominaisuuksia haluttujen päämäärien mukaisesti.” Huomioi että koiran tai minkään muunkaan elollisen ominaisuuksia ei ole tarkoitus muuttaa, vaan vahvistaa.
Koira on niin viisas, että se ei tarvitse kasvatusta, se pystyy oppimaan tavoille pelkistään mallioppimalla sekä kohtuullisella lahjonnalla.
Koiran viisaudesta kertoo se, että koira ei tarvitse uhkailua eikä kiristystä, pelkkä lahjonta riittää.
Koiranomistajan on oltava niin viisas, että ymmärtää kohdella koiraansa kuin vertaistaan.
Suurin kiitos koiranomistajalle on, että koira kohtelee ihmistään kuin vertaistaan, ei nöyristele, mielistele eikä pelkää.
Koira ymmärtää huumoria, ja toivoo että omistajansa myös.
Koiran ja koiranomistajan kannattaa kohdella toisiaan sillä silmällä, että jossain toisessa elämässä roolit ovat vaihtuneet toisin päin ; ).

Jotain rajaa ; )

2009-02-20T23:50:00.000+02:00

Koira makaa selällään samalla kun kurottelee raukeana kuonollaan luunjämää tyynyn alta.

Onkohan se tyytyväinen? Onko sillä koiranelämässään kaikki hyvin? Saako se tarpeeksi huomiota ja huolenpitoa? Tykkääkö se olostaan? Silmillään se sanoo paljon, mutta aina jää joku asia mietityttämään. Mitähän se toivoisi että olisi toisin?

Olisiko se jotain sellaista, että saisi mennä tuulen lailla ja palata kotiin omia aikojaan sitten kun on nälkä. Ja sitten kun omistaja ilmestyy äkillisenä muistikuvana päähän. Omistaja ja ruoka. Ruoka ja peti, joko oma tai omistajan (kummassakin tapauksessa lämmin ja pehmyt).

Mitä muuta se toivoisi? Että saisi leikkiä ja riehua isäntäväen kanssa aina kun huvittaa, so. illalla viisi tuntia töistätulolenkin ja iltalenkin välissä (ml. kaksi lakisääteistä viiden minuutin taukoa). Tai että se voisi halutessaan huikata ovelta: ”Heippa, menenpä tästä naapurin tyttöä moikkaamaan!”. Pari kertaa vuodessa olisi asiaa enemmänkin meidän pojalla naapuriin.

Omaksi ja ilmeisesti koirani harmiksi joudun kuitenkin jonkin verran rajoittamaan näitä mahdollisia mielihaluja. Eihän koira voi mitä tahansa tehdä. Täytyyhän sillä olla rajat.

Vai peilaanko omia ajatuksiani mitä haluaisin itse tekeväni. Viilettää villinä, mennä omia menojaan ja palata kun routa porsaan kotiin ajaa – aina tuttuun ja turvalliseen. Vaan eipä ihminenkään voi mitä tahansa tehdä. Täytyyhän sillä olla rajat ; ).

Koiraelämää silloin ja nyt

2009-02-09T01:11:00.000+02:00

Tähtäin 80-luvulle, kun Sabinan kanssa seikkailimme. Minulla on kaksi koiraelämäkokemusta, toisistaan irrallisia, joita voi mukavasti vertailla.

Aika kultaa muistot, mutta jatkuvasti huomaan miettiväni lenkeillä entisen koirani aikoja. ”Siihen vanhaan kunnon aikaan”:

koirat ja ihmiset saivat kävellä ilman paheksuvia katseita vapaasti pitkässä hihnassa tai vapaana, ilman sotilaallista marssia lyhyen hihnan päässä
koirat ja ihmiset saivat moikata toisiaan ja halutessaan jopa seurustella toistensa kanssa kohdatessaan kaduilla ja lenkkipoluilla
koirilla ja ihmisillä oli leppoisaa kulkea lenkeillä kun ei tarvinnut varoa vastaan tulevia toisin ajattelevia koiraihmisiä
koirat ja ihmiset saivat paljon kavereita eri puolilta kotikulmiaan, samoin muilta reissuiltaan, kun ei tarvinnut tehdä kiertoliikkeitä vastaantulevien (mahdollisesti vihamielisesti suhtautuvien koiraihmisten - huom. ei koirien!) tähden
ei tarvinnut seistä koirapuistossa ja kuunnella toisiaan ja toistensa koiria moittivia – ja kirjaimellisesti haukkuvia - koiranomistajia (ei ollut koirapuistoja)
ei tarvinnut lukea tusinaa koirankasvatusopasta selvitäkseen hengissä koiraelämästä
sai rauhassa kuunnella omaa sydäntään ongelmien sattuessa, ei tarvinnut suin päin rynnätä hakemaan apua koiraterapeuteilta (oliko heitä silloin?)
sairauden sattuessa sai eläinlääkärin kiinni minä vuorokauden aikaan tahansa. Muutenkin lompakkoaan sai vinguttaa lääkäreissä huomattavasti vähemmän ja pienemmillä seteleillä nykykäytäntöön verrattuna. Ehkä kohtuus oli vielä silloin kunniassaan...
lompakosta puheenollen, ei sitä tarvinnut tarjota levitettynä eläintarvikekauppoihinkaan, koiran lelut ja aktiviteetit löytyivät perheestä (okei tunnustan, ei minua kukaan nykyäänkään osoita pyssyllä että käy katsomassa jotain kivaa koiralle ; )
koiraihmisillä oli siihen aikaan paljon löysempi pipo (vuodenajasta riippumatta).

Toki vastaan tuli silloinkin valittajia ja kuria koirille ja järjestystä yhteiskuntaan vaativia selkärankakansalaisia. Onneksi yhtälailla vastaan saattaa tänä päivänä tupsahtaa peräti hyvinkin aurinkoinen koiranomistaja, jonka koira touhottaa onnellisena missä sattuu kuten omakin koira. Juttua ja ilosanomaa piisaa niinä harvoina kertoina kun on koonnut itsensä ja antanut koiransa kohdata toinen riskillä.

Olisikohan muuten koiraelämän rentouteen, mutkattomuuteen ja hyväntuulisuuteen vaikuttanut myös silloisen koirani Sabinan rotu, joka oli komeasti bastardi? Tai sitten tervepäisen bastardin valloittava luonne, joka oli rento, mutkaton ja hyväntuulinen? Onko tänä päivänä vallitseva rotukoiraisuus tehnyt ihmisistä kireäpipoisempia? Ehkä kaukaa haettua, mutta kun jumanhuiti, eroa on koirarintamalla silloin ja nyt.

Työ- ja koiraelämän yhteensovittaminen

2009-02-01T21:10:00.000+02:00

Kuka fiksu ihminen hankkii koiran parhaimmassa elämänvaiheessaan, juuri kun jälkikasvusta on tullut itsenäistä ainakin ikänsä puolesta, ja jolloin viho viimein saisi omistautua 24/7 työuransa orjaksi? Voi niitä herkkiä hetkiä, kun toimisto hiljenee klo 16 ja pääsee rauhassa työstämään ikuisia sammakoita työpöydältään...

Ihanan ympärivuorokautisen työrytmin saavuttaa siinä vaiheessa helposti, kun lapset itsenäistyvät. Kännykkä mahdollistaa kaukoäitiyden ja –isyyden työpaikalta käsin. Teini-ikäiset toivovat näkevänsä vanhempiaan yhä vähemmän ja taitaa vanhemmillakin olla joskus samaa fiilinkiä teiniensä suhteen... Kodissa vain käännytään ja käydään tekemässä tähdellisimmät huoltotyöt.

Vaan mepä hankimme koiran tuohon nimenomaiseen elämäntilanteeseen. Fiksua se ei varmaan ollut, ainakaan työnantajan näkökulmasta. Entäpä meidän näkökulmasta? Syntyykö niissä ristiriitaa? Minä yritän väittää, että perheystävällinen (tässä tapauksessa koiraystävällinen) yrityskulttuuri lisää työhyvinvointia ja edistää työntekijän venymistä.

Rulle-koiruus tuli meille vähän kuin puskasta. Koira pyöräytti elämänrytmin työkeskeisyydestä tasapainoisempaan työ- ja kotikeskeisyyteen. Nyt töistä lähdetään niin aikaisin kuin pokka kestää, töihin tullaan niin myöhään kuin pokka pitää. Saldoja tarkkaillaan minuutilleen, kun aikaisemmin ei ollut mitään väliä - ilmaista työtä tehtiin ihan vaan intohimosta.

Toimistokellon lähestyessä neljää, alan tuntea hieman vainoharhaista oloa, ja alan pälyillä ympärilleni, ettei kukaan vaan lähesty työasioissa. Tipahtavien sähköpostiviestien otsikoista päättelen avaamatta viestiä, voiko sen huoletta jättää huomiseksi. Jos ei, teen salamannopean tilannearvion tekemisen ratkaisemiseksi. Karaistunut eräkoira selvittää tilanteen nopeasti – ja pääsee lähtemään ajoissa koiraansa ulkoiluttamaan. Hätä keinot keksii, kirjaimellisesti! Soivaan puhelimeen vastaan aina ystävällisesti, ehkä vain hieman kolkohkosti, ja teen soittajalle heti selväksi että kone on kiinni ja takki päällä. Vapaan tien ulko-ovelle varmistan aina ensin kurkkaamalla ovenpielestä käytävälle, ettei töitä kävele vastaan työhuoneen ja kellokortin välillä.

Koiran pitoa voi lähes verrata pienen lapsen hoitoon. Koiran voi jättää yksikseen kotiin toisin kuin pientä lasta, mutta koiraa ei voi pitää yksikseen määräämättömiä aikoja. Koiran yksinoloaika on tavallisen työpäivän mittainen plus työmatkat päälle. Sekin on pitkä aika, ja riippuu koirasta, miten se sen ottaa. Teollisen yhteiskunnan kaupunkikoirat ovat viettäneet kotioloissa päivät itsekseen, koska näillä ilmansuunnilla koko perhe on osallistunut työ- ja kouluelämään. Koirat ovat sopeutuneet, niille on riittänyt kun isäntäväki on tullut kotiin ja hoitanut niiden fyysiset ja henkiset tarpeensa, kohtuullisessa ajassa koiran kestokyvyn mukaan.

Siispä koiran hankinta tuo uudestaan sitoutumisen kotiin ja saldojen tarkkailun töihin. Työpaikalla aletaan kieltäytyä työpäivän jälkeisistä töistä, joissa vaaditaan saamaan valmiiksi heti ja nyt, viimeistään huomisaamuksi.

Vaan mitäpä selitykseksi moiseen yhtäkkiseen epätyöorientoituneeseen käyttäytymiseen? Alussa sitä kertoo iloisena ja silmät kirkkaina ihanasta koiranpennusta kotona. Ei pysty jäämään ei, on kiiruhdettava pennun luo.. Aikaa myöten selitykset alkavat tuntua ontoilta. Työnantajan katse lasittuu silmissä, ja itselle tulee omituinen olo – oikeutusta työajanjälkeiseen työstä kieltäytymiseen ei oikein tuntuisi olevankaan.

Entäpäs kun toimenkuvaan kuuluu silloin tällöin tehtävä työreissu. Voinko ehdottaa työnantajalle että otan koirani mukaan matkaan? Käytäntö on osoittanut että ihan vapaasti voin, mutta työnantaja tyrmää ehdotuksen vallan tyrmistyneesti. Mitä, onko työntekijällä yksityiselämä? Eihän se kuulu työpaikalle eikä ainakaan työmatkalle. Mutta sen sijaan, että työntekijä rentoutuisi illat hotellissaan rakkaan koiransa kanssa, hän huolehtii ja ikävöi lemmikkiään ja toivoo pääsevänsä mahdollisimman pikaisesti takaisin kotiin. Kun työmatkallakin illat ja yöt ovat yleensä vapaa-aikaa, onko työnantajalle joku väli, että koira seuraa mukana. Ei, koira ei osallistu työmatkalla palavereihin tai muuallekaan itse työtehtäviin...

Entäs kun lemmikki sairastuu, voiko sen viedä tarvittaessa työajalla eli mahdollisimman nopeasti lääkäriin? Mitkään tessit eivät tietenkään tämmöistä mainitse, mutta onko työntekijällä syyllistämätön mahdollisuus siihen? Tietysti tunnollinen koiranomistaja-työntekijä vastuullisesti huolehtii niin, ettei työnantaja kärsi menetetystä työajasta. Kunnon työntekijä korvaa työajan ja tekee menetetyt työt joko kotonaan tai tulemalla viikonloppuna töihin – hätätapauksessa koiransa ja sen pedin kanssa.

Ihmisen (ja tässä tapauksessa työntekijän) hyvinvointi muodostuu työn ja vapaa-ajan harmonisesta tasapainosta. Voinpa vakuuttaa, että koirallinen elämäni on hyödyntänyt myös työnantajaa: töitä paiskii onnellisesti hymyilevä koiranomistaja (noh, enimmän osan aikaa miinus maanantaiaamut), metsissä ja lenkkipoluilla työkykyään vaaliva karaistunut ulkoilmaihminen, ja viikonloppunsa mielekkäissä menoissa ja harrastuksissa viettävä hyvin tuulettunut työntekijä. Metsissä tekemättömät työt eivät paina vaan alitajunta ratkoo työasioita siellä ihan itsekseen - aamuisin työpäivänsä aloittaa rentoutunut ja ratkaisukeskeinen pomon paras apulainen! Paitsi ne sammakot työpöydällä, niitä ei metsissä ratkaista. Siinä nuo pysyvät, päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen...

Ounastelen siltikin että koiran tuoma saldo stressin poistamisessa ja sen aiheuttamisessa on puhtaasti plussan puolella, myös työnantajan kannalta. Ja ne työstämättömät sammakot pöydän kulmalla ovat joskus töitä, jotka aika huolehtii jostain ihmeen kumman syystä epäkuranteiksi. Sitä paitsi vastuullisella työntekijällä ja koiranomistajalla on luonnollisesti turvaverkot kehiteltyinä, jolloin sammakotkin saavat säännöllisin väliajoin kyytiä koiran ollessa turvassa ja huolehdittuna ja työntekijän verestellessä aikoja ihania työajan jälkeisessä hiljentyneessä toimistossa.

Olen harkinnut webbikameran hankkimista kotiin, jotta voisin seurata koirani touhuja myös töistä käsin. Ja toinen koira on harkinnassa ihan vaan syventääkseni edelleen hyvinvointiani sekä töissä että kotona...

Toka koirani, Rulle

2009-01-18T23:57:00.000+02:00

Kaksi vuotta sitten meille muutti pikku bambolinos Pohjanlahden takaa. Odotin vilkasta, energistä ja huoletonta pakkausta. Katselin kuvia kasvattajan sivuilta ja tukka pystyssä odottelin rauhalliseen kotiini täystuhoa ja jatkuvaa huomiota pyytävää seinillä pomppivaa heelerinalkua. Yhdessä kuvassa baby-Rulle on hypähtänyt neljällä jalalla ilmaan, silmät ja korvat kierteellä. Kuvatekstissä lukee ”Rulle i full bus”. Tarkistin tekstin merkityksen ja niinhän se oli, täydessä vauhdissa siinä mennään. Ristin jo käsiäni että jep jep, sieltä tullaan, rauha on mennyttä eikä omasta ajasta ole enää mitään tietoa...

Meille muutti asumaan pallero, joka ei päätä pahkaa mennytkään tilanteisiin, ja joka osoitti harkitsevaisuutta monissa asioissa. Alussa se tuntui hiukan omituiselta, heelerinhän piti suurin piirtein syleillä maailmaa. Rulle näytti pieneltä orpoparalta, Riepu-Petteriltä, jonka otsa oli syvillä rypyillä. Omatunto vaivasi pitkään, että olen hänet repäissyt väkisin mamman huomasta tänne kylmään ja vieraaseen maahan. Rullen otsarypyt ovat tulleet ihan tavaramerkiksi, koira on surullisen näköinen vaikka riehuisi elämänsä innosta ja osoittaisi miten, kuinka kotiväkeänsä rakastaa.

Uudesta kodista löytyi heti mukava vessanpaikka!

Laaban päätti näyttää uudelle pienelle veljelleen hammaskalustonsa tervetuliaistoivotuksena. Pikku-Rulle tarkastelee näkymää suurella mielenkiinnolla.

Nyt on jo kolmatta vuotta uusiokoiraelämää takana, kun lasketaan tyttären ja vävypojan hankkiman Laaban-koiran aika mukaan. Laabanista meidän toinen koiraelämä saikin alkunsa. Pentua tyttären ja vävypojan kanssa hakiessa olin jo ihan myyty. Hoitelin kesän silloin tällöin pentusta, järkkäsin itseäni baby-sitteriksi - ja jäin koukkuun. Tein mökkireissuja Laabanin kanssa ja muistelin vanhaa koiraani Sabinaa. Ajatus omasta uudesta koirasta alkoi hitaasti mutta vakaasti itää.

Laabanin innoittamana rotuvalinta osui ja upposi, vaikka muitakin rotuja mietittiin, monirotuisesta lähtien. Kun päätös heelerikoirasta kypsyi, vankasti harkittu anomus kasvattajalle toi tuloksen: meille tarjottiin juuri maailmaan tullutta jalostusurosta Ruotsista. Se taisi olla tarjous, johon ei voinut vastata ei. Ja onneksi, sillä Rulle on ollut juuri se oikea koira meille, täydellinen pakkaus meidän perheenjäseneksi!

Tämä uusiokoira-aika on tuottanut monenlaisia ahaa-elämyksiä ja oivalluksenpoikasia niin rotukoiramaailmasta (entinen onnellinen sekarotuisen omistaja ;) kuin koirista ylipäätään. Muun muassa sen, että tämä rotumme edustaja, heelerikoira, on valloittava persoona, kätevä kuljettaa mukana ja että se todella rakastaa perhettään, varauksettomasti. Heeleri oppii asioita alta aikayksikön, etenkin kun oppiminen tuo sille itselleen mielihyvää. Heeleri tekee mitä pyydetään, terveellä koiran arvostelukyvyllä varustettuna. Heeleri ymmärtää arveluttavan paljon ihmistensä ajatuksenjuoksua. Vaikuttaa siltä, että koiralla on käytössään viivakoodilaite jolla se lukee ajatuksia. Varsinkin kun on kyse jostain huoltotoimenpiteestä (esimerkiksi niinkin tuskaisasta toimenpiteestä kuin punnituksesta kylpyhuoneen vaa’alla äiskän sylissä), jolloin se ottaa töppöjalkansa alleen ja häviää näkyvistä. Samoin ruokakaapin avauksen koira tietää ennen kuin emäntä on tehnyt elettäkään kaapin suuntaan. Se lienee skannannut ajatuksen äiskän päästä. Ruokakaappiajatus herättää heelerissä tiettyjä toiveita, riippumatta siitä, kenen ruokinta on kulloinkin kyseessä.

Yhdessä tuumin pistettiin pehmot palasiksi... (Ei mitään uutta taivaan alla...)

Meidän herkkänahkainen heeleriyksilömme on sittemmin ollutkin äärettömän ihana ja "helppo" koira. Murrosikää en havainnut (ainakaan minua vaivaavassa merkityksessä ; ). Varautuneisuus vieraita kohtaan ei ole haitannut koiraelämäämme missään määrin. Rulle on perustyytyväinen koira. Se on filosofinen ja vaikuttaa pohtivan asioita. Se tykkää ratkoa tehtäviä ja tehdä uusia asioita. Se osaa myös ottaa iisisti, sille harvoin jää päälle koetut aktiviteetit. Sille ei tarvitse järjestää ohjelmaa joka minuutti, korkeintaan joka toinen. Ulos se lähtee aina valmiina, lukee lenkkireitin viestit tarkkaan ja kohdatessaan lajitoverin, se on innokas tekemään tuttavuutta. Kotona ei tarvitse korottaa ääntään tai ylipäätään harjoittaa minkäänlaisia sanktioita. Koira lukee meitä ja me yritetään parhaan kykymme mukaan lukea koiraa.

Pentu-Rulle on löytänyt mieluisan paikan lastenhuoneen lattialta päivänokosilleen.

Ilo ja onni on edelleen tyttären perheen Laaban, aina valmis partiopoika, joka meillä säännöllisesti käy. Poikien ensikohtaaminen oli hellä ja huolehtiva. Rulle palvoo isoa veikkaansa, Laaban pitää Rullea perheen juniorina, muttei vaadi erikoiskohtelua vaan rakastettuna koirana ottaa Rullen tasa-arvoisena perheenjäsenenä. Laabanin koti on tyttären perheen luona, mutta meidän koti on Laabanin koti myös. Samoin Rulle vieraillessaan Laabanin kotona on toisessa kodissaan. Pojilla on kaksi kotia, mutta yhteiset kotiväet. Välillä pitää oikein muistella ettei ole päätoimisesti kahden koiran äiskä.

Laaban nauttii yhäti nykyäänkin painista alimmaisena, vaikka on se vanhempi yksilö. Meillä ei arvojärjestyksiä tunneta : )

Meidän kahden kodin järjestelmä on toiminut hienosti. Mitä nyt vähän saan toruja Laabanin lellimisestä ylimääräisillä makupaloilla... Nooh aiheesta saan torut, tunnustan.

Pojat hellivät edelleen toisiaan, Rulle pusuttelee ja Laaban ottaa hellyydenosoitukset armollisena vastaan...

Eka koirani

2009-01-10T22:14:00.000+02:00

Olen syntynyt noin viisikymmentä vuotta sitten puusepän tyttäreksi Helsingin Vallilaan. Minua ennen oli kaksi veljeä ja minun jälkeeni tuli kaksi veljeä. Se saattaa myös selittää näkövinkkeliäni asioihin ja ilmiöihin. Seurasin isoveljiäni kuin varjo mutta kieltäydyin valvomasta pikkuveljiäni. Pakkohan se oli joustaa välillä, kun veljet karkasivat ja äiti käski lähtemään perään. Olen aina ollut kuuliainen silloin kun on pakko.

Perheeseen kuului myös bokseri, Saaba. Minulla on vieläkin arpi silmäkulmassani yritettyäni taluttaa sitä noin nelivuotiaana hihnassa sisällä kotona. Joltisenkin raisu koira veti taluttajan päin huonekaluja. Koirasta luovuttiin kun olin kuusi – syynä nuorimman veljeni syntymä, mistä olen vieläkin katkera. Hyväksyin kuitenkin aikaa myöten veljeni koiran tilalle, aivan rimaa hipoen.

Toista koiraa ei perheeseen hankittu, itkuista ja hammastenkiristyksistä huolimatta. Kiertelin teini-ikäisenä koiranäyttelyissä ja haaveilin omasta pennusta. Epätoivoisin tekoni oli käydä vanhemmiltani salaa ostamassa sekarotuinen koiranpentu maalta ja tuoda se kotiin kun vanhemmat olivat mökillä. Koira oli tasan kaksi viikkoa meillä ja oli yhtenä päivänä hävinnyt kun tulin koulusta. Kuulemma viety tuttavaperheeseen. Kaikesta huolimatta minulla oli rakastavat vanhemmat, ihanat veljet ja tasapainoinen koti – mutta ei koiraa.

Tilanne kohentui huomattavasti kun parikymppisenä muutin pois kotoa. Käpylässä sijaitsevaan vanhaan puutaloon muutti saman tein nuoren parin uuteen talouteen ”hyvä lintukoira”. Sekalaisia yhdistelmiä pystykorvasta ja karjalankarhukoirasta sisältävän Sabinan kävin hakemassa Hakaniemen torilta. Satanen vaihtoi omistajaa ja minä sain kangaskassin käteeni. Kassissa oli pikkuruinen musta tyttöpentu, ja koira oli kietonut välittömästi meidät pikkuvarpaansa ympärille.

"Helsingin asemalla Seinäjoelle lähdössä. Aamuseitsemältä." Kertoo albumin kuvateksti.

Sabina eli perheessämme 11 vuotta. Se oli kultainen koira, Persoona. Se kulki mukanamme kaikkialle, muutti muassamme koteja, istui matkatessa auton etupenkillä valppaana maisemia tähystäen. Olisiko kaksi kertaa ettei Sabbe päässyt ulkomaan lomareissuille mukaan vaan jäi sukulaisten hoiviin. Sabinasta kehkeytyi sosiaalinen koiruus, eikä hihnalenkkejä juuri tehty koska hän kulki vierellä suurimman osan aikaa ilman hihnaa.

Sabina sulatti aikaa myöten vanhempienkin sydämet, vaikka alkuun koiran otto tuntui että olisi kapinoinut. Ei alkuvuosina ollutkaan ihan pokkaa pyytää heitä hoitamaan koiraa, jos oli iltamenoja tai muuta. Jo silloin kuten nyt toisen koiramme kanssa semmoisia menoja ja paikkoja vältettiin mihin koira ei ollut tervetullut.

Sabina oli vahvarotuinen maalaiskoira, ei sairastellut, paitsi kun emäntä kokemattomuudessaan antoi sen syödä kokonaisen paketillisen puruluita kerralla. Eikös suoli mennyt tukkoon ja yöllä lähdettiin Eläinklinikalle. Yksi ruiske auttoi ja koira lensi toimenpidehuoneesta ohitsemme pihalle kuin raketti. Helpotus saapui niin koiralle kuin isäntäväelle.

Kun perhe kasvoi Sabina otti nopeasti paikkansa vauvanrattaiden vierestä. Pelättyjä mustasukkaisuuskohtauksia ei tullut, vaikka ihmislapsi oli ”syrjäyttänyt” sen perheen ainokaisena. Huomattiin kuinka kätevää koiranpito oli pikkulapsitaloudessa, esimerkiksi vauvan syöttösotkuja ei tarvinnut itse siivota – tunnollinen koira teki sen puolestamme ja mielellänsä. Kerran oli paha paikka kun parivuotias jälkikasvumme oli käynyt salaa syömässä pullataikinaa pöydältä, istui iltasella sohvalla vieressämme ja koira makoili jaloissamme. Raaka pullataikina oli ruvennut taaperoisen masussa vähäsen käymään ja ykskaks varoittamatta koko satsi purkautui voimalla ulos – pahaa aavistamattoman koiramme päälle. Siinäpä siivottiin kun koira ryntäili pitkin huoneita turkki tippuen ties mitä. Lapsi- ja koiraperheissä tapahtuu.

Taaperoinen tottui koirasiskoonsa vauvasta pitäen, eikä pelännyt Sabinan väliin tiukkojakaan varoituksia liiasta kontaktista. Tiukkoja oltiin siinä että kumpikin oppi kunnioittamaan toisen oloa. Lasta jouduttiin kieltämään tietysti enemmän ja koiraa vain silloin kun murina kävi liian totiseksi.

Vanhempina vuosinaan Sabinan vatsa alkoi reistailemaan, mikä osaltaan vaikutti aikanaan koiran poismenoon. Nuoruudenammatissani ravintola-alalla oli tilaisuus tuoda koiralle meheviä makupaloja tuliaisiksi töistä. Hyvää tarkoittavana eleenä se oli kuitenkin kohtaloksi koiralle: vahvat mausteet aikaa myöten laittoivat vatsan koville. Viimeisinä vuosinaan Sabina ei aina voinut pidätellä lyhyitäkään aikoja, ja häveliäästi huonekalujen alle tehtyjä kasoja siivottiin kärsivällisesti ja säännöllisesti. Ruokavaliota tietysti kevennettiin, mutta vahinko oli tapahtunut. Ennen kymmentä ikävuottaan todettiin myös krooninen kohtutulehdus, eikä siihenkään auttaneet lääkkeet. Siihen aikaan leikkausta ei suositeltu niinkään iäkkäälle koiralle.

Perheeseen ehti tulla vielä toinen vauva, kunnes tein raskaan päätöksen. Sabina sai lepopaikan perheemme mökin rinteestä. Sitä matkaa emme unohda koskaan. Menetys oli niin kova, ja vuosikausia kaipasimme Sabinan lämmittävää olemusta peiton alla. Meidän ensimmäinen ja ainut koiramme...

Kunnes:

Rakkaan Sabinamme manttelinperijät Laaban ja Rulle täyttivät 17 vuoden koiratyhjiön kodissamme...

Koiruuksia ja muita huomioita

2009-01-03T00:37:00.000+02:00

Tämä blogi kertoo yhden ihmisen koirahistoriaa ja kahden koiran ihmishistoriaa. Se ammentaa aiheensa arkisesta aherruksesta ja oudoista oivalluksista, sekä raottaa siinä sivussa hieman savolaesta mielenlaatua, valtaosin sivistyneesti. Se kumartaa riittävän syvään, jottei nauru näy, muttei kumartele. Huom. varoituksen sana: blogissa vältetään mainitsemasta suorituksia.

Luettakoon sekä puolustuksekseni että ansiokseni, että olen savolainen, osin syntyperältäni että luonteenlaadultani. Elämänohjenuorani on, että tätä ainokaisen ylivertaista Elämää ei saa ottaa niin yksioikoisen vakavasti, etteikö ihminen pystyisi nauramaan itselleen, kuin yhtä lailla toisille.

Savolaisuuteni tulee esiin myös koiranpidossani. Esimerkiksi joissain harvinaisissa konfliktitilanteissa ensisijaisesti pyrin neuvottelemaan koirani kanssa erimielisyyttä aiheuttavista asioista. Sitten jos yhteisymmärrykseen ei päästä, mietin vielä miten voisin toteuttaa koirani ehdottaman ratkaisun. Yleensä päädymme kompromissiin, jossa kummallekin jää osa luuta tassuun. Joskus on ihan pakko sanoa viimeinen sana, ja siihen riittää oikein hyvin kohtuullisen ärtyneesti hieman korotetulla äänellä lausuttu ei. Tällä ohjenuoralla olen ”kasvattanut” kaksi koiraa ja kaksi lasta. Tähän menettelytapaan olen päätynyt ilman koira- tai lapsenkasvatusoppaita, ja uskoakseni koirien kohdalla se on toiminut.

Kuulumme koirani kanssa siihen kotikoiraryhmään, jolle koira ihan itsessään tuo elämänlaatua, terveyttä ja ilonaihetta. Meille yltiöpäinen käskyttäminen ja jatkuva kurin alla oleminen tuo ahdistusta (sekä koiralle että ihmiselle) ja ihmetystä siitä, miksi koira on otettu, jos luontokappale elää jatkuvassa alistus- ja pelkosuhteessa ihmiseensä. Tässä ei tietenkään ole kyse terveistä otsarypyttömistä harrastuslajeista, joissa ihminen omaksi ilokseen käskyttää koiraa ja koira sekä omaksi että ihmisen iloksi on tottelevinaan.