Vanhan koiran viisautta

Vanha koirani Sabina harmaaparta joulunvietossa mökillä. Sabina kasvatti partansa jo viisi-kuusi-vuotiaana :).

Koiran silmissä piilee arvaamatonta viisautta, ja koiran viisaus ja ymmärrys senkun kasvaa vanhetessaan. Niin ihana ja hellyyttävä kuin pentu osaakin olla, on vanhassa koirassa aina erityistä viehätystä. Vuosien mittaan ovat ehkä hötkyilyt vähentyneet, mutta ajatuksenjuoksu vain terävöityy. Mitenhän tuon ominaisuuden saisi ihmisillekin ; ). Onko lainkaan dementoituneita koiria?!

Aihe tuli ajankohtaiseksi kun kerran kauppareissun varrella olevaan koirapuistoon tuli keltainen pitkäjalkainen hieman koikkelehtiva koira. Naama oli aivan harmaa, kulku kävi hitaanlaisesti. Yksi nuuskaisu vastassa olevaan innokkaaseen töppäjalkaan ja toteamus että ei jaksa kiinnostaa. Koira jatkoi rauhallisesti menojaan aidan vierelle tuoksuttelemaan kukkia.

Perässä tuli emäntä hymyä tehden. Kertoi että poika on jo 16-vuotias. Lyhyessä ajassa sympaattisen oloinen emäntä oli kertonut pitkät pätkät koiransa elosta ja olemisesta. Lämpimiä hauskoja tarinoita ja muistoja koirasta, joka oli elänyt hyvän ja pitkän elämän mieluisana perheenjäsenenä. Samalla koira tutki omassa rauhassaan tutun puistonsa vierustoja, kallisteli päätään välillä emäntänsä naurun suuntaan ja jatkoi rauhallisesti elämästään nautiskelua.

Yksi tarinoista saa vieläkin nauramaan. Emäntä kertoi, että koiralla on tapana istua autossa isännän vieressä etupenkillä, ja kun isäntä ajaa ja kääntää päätään katsoessaan sivuille, kääntyy vanhan koiran pää aina samaan suuntaan kuin isännän. Siinä isännän ja vanhanherran päät kääntyilevät samaan tahtiin tarkkaillessaan yhdessä liikennettä. Emäntä hymyilee takapenkillä isännän ja koiran saumatonta yhteistyötä. Voin kuvitella miten hauska ja hellyttävä näky!

Koirat alkavat muistuttaa vuosien varrella isäntiään ja emäntiään, tavat tulevat samanlaisiksi ja asioita tehdään yhdessä tuumin. Eleet ja ilmeet tunnetaan puolin ja toisin, vain katse yleensä riittää koiran ja ihmisen välillä. Toivoa sopii että itse saa nauttia aikanaan tooodella pitkään vanhan koiransa harmaasta viisaudesta :D.

Terve koira terveessä ruumiissa

ja terveellä omistajalla

Eläimellä, tässä tapauksessa koiralla on tutkitusti tervehdyttävä vaikutus ihmiseensä. Onko ihmisellä tervehdyttävä vaikutus koiraansa?

Matkan varrella näkee kaikenmoisia koirantaluttajia umpinatseista vaarattomampiin hölmöihin. Tämä blogimerkintä on tulta ja tappuraa eläinten huonosta ja narsistisesta kohtelusta.

Jotkut nimenomaisesti viisaat koira-asiantuntijat ovat sanoneet, ettei se koira ongelmatilanteissa hoitoa tarvitse vaan se ihminen siellä hihnan toisessa päässä. Ja mieluimmin ihan suljettua hoitoa. Lääkkeeksi koiranomistajalle pitäisikin antaa samoja lääkkeitä kuin on itse antanut koirallensa. Joko porkkanaa tai keppiä, siis palkitsevaa tai fyysistä "neuvontaa", aivan samaa lääkettä kuten omistajan omat näkemykset ovat olleet koiransa "parhaaksi". Julmiin oppeihin päätyneille koiranomistajille sen pitäisi avata silmät tai ainakin herättää hermojärjestelmä tuntemaan, miltä eläimestä tuntuu, kun sitä koulutetaan tai pidetään asianomaisen opein.

Tämä toteamus jo ihan siitäkin syystä, että vahingossa olen joutunut hiljattain sivusta seuraamaan, kun tällaiset itseoikeutetut koirankorjaajat "kouluttavat" arvostelukyvyttömien omistajiensa koiraparkoja. Metodeina on mm. helvetillistä kolinaa ja rajua riuhtomista. Niinkö tervepäisiä koiria tehdään? Voin vain kuvitella minkälaiset opit ovat, kun ylimääräisiä silmäpareja ei ole näkemässä. Ja toiminta on laillista?!

Narsismia on monenlaista, ja silloin kun se kohdistuu puolustuskyvyttömiin täysin toisten vallassa eläviin kuten lapsiin ja eläimiin, on sillä kehnot ja ikävät vaikutukset kohteisiinsa. Heistä tulee epätoivottavasti käyttäytyviä ja usein hermoraunioita. Karmeita esimerkkejä löytyy niin ihmis- kuin eläinsuojelurikkomuksista. Palakoon helvetin tulessa nämä narsistit. Vallankäyttö kertoo ihmisestä sen, että kun se ei pysty ulottamaan narsistisia halujaan tasavertaisiinsa kanssaeläjiin, sen täytyy päteä muualla. Se ottaa kohteekseen puolustuskyvyttömät, ja saa kaipaamaansa kunnioitusta aiheuttamalla pelkoa ja pahaa oloa rajattomin itsensä suomin valtuuksin. Se aiheuttaa puolestaan Ilmiön jossa kidutettava yrittää kaikin tavoin miellyttää kiduttajaansa, että kärsimys olisi edes hiukkasen vähäisempää. Vallankäyttäjä nauttii sairaasti vallastaan.

Sitten on niitä, jotka joutuvat armottomien ja arveluttavien eläimenpitokäytäntöjensä vuoksi kyseenalaisiksi ja alkavat selitellä ja verrata toimiaan yleisiin eläinsuojelulain pykäliin. Todistelevat, etteivät alita lain asettamia vaatimuksia. Kuvittelevat narsistisesti toimiensa olevan normien mukaisia ja hyväksyttäviä kun eivät mielestään alita yhteiskunnan asettamia minimivaatimuksia eläinten kohtelussaan. Tulee mieleen minimipalkka jonka saaja näkee nälkää ja kylmää ja kituu ainaisessa kärsimyksessä ja toivottomuudessa. (Koira pienen pieneksi lohdukseni ei tiedä paremmasta.) Jos noilla kriteereillä pitää kotieläintä, ei se ole eläinsuojeluhengen mukaista, ei eettisiin arvoihin perustuvaa, eikä liioin inhimillistä eikä tervettä toimintaa. Palakoon nämäkin koiranpitäjät ja muut helvetin loimussa, johon viimeistään viimeisellä tuomiollaan joutuvat.

Koiran tai minkä tahansa eläimen ottaessaan, ottaa sen karvoineen päivineen. Se ei ole kaapissa pidettävä esine, sellainen minkä laittaa komeroon silloin kun sitä ei tarvitse ja ottaa esille vain silloin kun sitä itse halajaa. Eläimen on saatava elää kokonaisvaltaisesti ja lajinomaisesti, sille on suotava liikuntaa ja toimintaa lajinsa mukaisesti. Sen on saatava kontakteja, virikkeitä ja täydellistä hyväksyntää pitäjiltään. Sen on saatava ymmärtävää huolenpitoa, hellyyttä ja inhimillistä kohtelua, paljon kyljessäoloa ja ihmisen ja muiden lajitovereiden läsnäoloa. Jos tätä ei eläinsuojelulaki vaadi tulkitsijoidensa mielestä, ei se kerro että eläintä pidetään hyvin ja kunnioittavasti. Se kertoo, että laki pykälineen on riittämätön eikä aja heikompien luojan luomien asiaa edes minimissään. Kaikkein eniten se kertoo siitä, että keskuudessamme on tunneköyhyyttä enemmän kuin pystyy käsittämään.

Mikään eläin ei kuulu häkkiin tai muuhunkaan ahtaaseen suljettuun olotilaan. Ei väliaikaisesti saatikka säilytyksellisesti. Ei kotioloissa eikä eläintarhassa. Saatikka kotieläin. Saatikka mikään eläin. Nämä ovat minun eläinsuojelupykäliäni enkä ainakaan minä muita pykäliä tarvitse.

Kaiken tulen ja tappuran lisäksi: jos joutuu eläimen ottaessaan hankkimaan tietoa dogmaattisista opeista ja lapsellisista johtaja- sun muista teorioista, on heikoilla jäillä. Jos itsellä ei ole intuitiota ja käsitystä inhimillisten olojen järjestämisestä lemmikilleen, on eläimenpito jätettävä sikseen. Jos ymmärrys puuttuu, on jätettävä eläin hankkimatta. Sen käsittää normiterve ihminen. Mutta entä narsisti, jolla ei ole kykyä tuntea empatiaa muiden kuin omaa elämäänsä kohtaan? Sille on kerrottava ettei ansaitse eläintä.

*******

Siitäpä tullaankin siihen hartaaseen toivomukseen, että lemmikkienkasvattajat kaikella ammattitaidollaan olisivat myös ihmistuntijoita. Lemmikit annetaan vain tervepäisille ihmisille. Jaa että mitkä kriteerit ja miten määritellään? Tervepäisen kasvattajan tervepäisellä intuitiollapa tietenkin. En tunne yhtään tervepäistä kasvattajaa, joka olisi antanut kasvattinsa arveluttaviin oloihin. Tynnyrissä, komeroissa ja häkeissä kasvaneita seonneita koiria näkee maailmalla ja jopa omilla kotinurkillaankin liikaa. Se yksikin on siis liikaa.

"Ihmiset syntyvät siksi, että he oppisivat, miten eletään hyvä elämä. Että rakastetaan ja ollaan kilttejä toisille. Mutta koiratpa osaavat jo tämän."

Miksi ei jokainen koira voi saada hyvää ja arvoistaan elämää? Miksi toisilla koirilla on niin paljon huonompi tuuri kuin toisilla?

Koiraeläin, varsin virkeä otus...

"Laabanin spesiaalitemppu on napata kinnas/lapanen/sormikas/nakki pahaa aavistamattoman ihmisen kädestä. Hän tekee sen salamannopeasti, täysin yllättäen, tarkkailtuaan ensin salaa, että kinnas/lapanen/sormikas/nakki on valvomaton ja ihminen, jolla se on, on kiinnittänyt huomionsa muuhun kuin kädessään olevaan irralliseen yllämainittuun omaisuuteensa. Tänään Laaban on tehnyt sen kahdesti, koirapuistossa ja Rajasaaressa. Lapaset lähtivät, ja aivan vierailta kanssapuistoilijoilta... ; )". (Lainaus koirain kuvablogista.)

Koira on kerrassaan virkeä otus. Sen leikkikenttänä on koko maailma. Ja mitä avarampi maailma, sitä virkeämpi koira. Se keksii kepposia ja kavaluuksia ihmisen pään menoksi kun silmä välttää. Sen mielikuvitus on rajaton ottaessaan iloja irti sieltä mistä saa. Siksipä koiralle on tarjottava mahdollisimman paljon iloja irti otettaviksi. Ja luonnollisesti ihan heti pikkupennusta kotiin saapuessaan. Ja mieluummin runsaasti kuin liian vähän, käsittäen kaikki kodin tarve-esineet. Silloin Koira tuottaa aitoa iloa ihmiselleen ja mikä tärkeintä: ihminen koiralleen.

Kuten tyttären koira Laaban. Jo pitkään se on huvitellut nappaamalla ulkoiluttajansa kädestä puolihuolimattomasti pitelemänsä tarve-esineet kuten hanskat, pipot ja ruuat. Nyt se on laajentanut toimintaansa myös muiden koirien ulkoiluttajiin. Se on avartanut katsantokantaansa. Mikä on vallan ihailtavaa, koska se pystyy huomattavasti parempaan kuin ihminen.

Välillä ulkoiluttaja on ollut ovelampi ja tarkkaillut koiraa hanskaa kädestä ottaessaan. Oveluus on toiveajattelua ja koiran hämäysta. Koira itse asiassa tarkkailee sinua sinun tarkkaillessasi sitä. Kun luulet että koira on keskittynyt esim. mielenkiintoiseen kuoppaan, ja unohdat piteleväsi hanskakättä liian alhaalla, saatkin saman tein hyvästellä hanskasi. Se on koiran kuonossa matkalla kohti horisonttia. Eikä koiraa haittaa ollenkaan, että pakkanen on luja, ja että ihmisen käsi jäätyy ikävästi ilman hanskaa.

Juuri siksi olen pitänyt ja pidän koiraeläintä kotini vahvuudessa. Mitä enemmän annan koiran käyttää mielikuvitustaan ja nauttia fiksuudestaan, sitä enemmän opin itsekin.

Koiran- ja koiranomistajan kasvatusopas a là Reija

• Älä kasvata koiraasi, anna koiran kasvattaa sinua.
• Kasvakaa yhdessä viisaiksi ja ymmärtäväisiksi toisianne ja muita kohtaan.
• Kunnioittakaa toisianne, sekä arjessa että metsässä.
• Pitäkää huolta ettette sorru toistenne alistamiseen, mitätöimiseen tai eläimellistämiseen.
• Ole koirallesi pomo, mutta älä anna sen tiedostaa sitä. Yritä olla hieman fiksumpi kuin koirasi, jos se on mahdollista.
• Älä kasvata itseluottamustasi koirasi kustannuksella.
• Älkää aliarvioiko toistenne viisautta missään toimissanne.
• ”Kasvatus on käsite, joka viittaa tavoitteelliseen toimintaan, jonka tarkoituksena on muuttaa yksilön ominaisuuksia haluttujen päämäärien mukaisesti.” Huomioi että koiran tai minkään muunkaan elollisen ominaisuuksia ei ole tarkoitus muuttaa, vaan vahvistaa.
• Koira on niin viisas, että se ei tarvitse kasvatusta, se pystyy oppimaan tavoille pelkistään mallioppimalla sekä kohtuullisella lahjonnalla.
• Koiran viisaudesta kertoo se, että koira ei tarvitse uhkailua eikä kiristystä, pelkkä lahjonta riittää.
• Koiranomistajan on oltava niin viisas, että ymmärtää kohdella koiraansa kuin vertaistaan.
• Suurin kiitos koiranomistajalle on, että koira kohtelee ihmistään kuin vertaistaan, ei nöyristele, mielistele eikä pelkää.
• Koira ymmärtää huumoria, ja toivoo että omistajansa myös.
• Koiran ja koiranomistajan kannattaa kohdella toisiaan sillä silmällä, että jossain toisessa elämässä roolit ovat vaihtuneet toisin päin ; ).

Jotain rajaa ; )

Koira makaa selällään samalla kun kurottelee raukeana kuonollaan luunjämää tyynyn alta.

Onkohan se tyytyväinen? Onko sillä koiranelämässään kaikki hyvin? Saako se tarpeeksi huomiota ja huolenpitoa? Tykkääkö se olostaan? Silmillään se sanoo paljon, mutta aina jää joku asia mietityttämään. Mitähän se toivoisi että olisi toisin?

Olisiko se jotain sellaista, että saisi mennä tuulen lailla ja palata kotiin omia aikojaan sitten kun on nälkä. Ja sitten kun omistaja ilmestyy äkillisenä muistikuvana päähän. Omistaja ja ruoka. Ruoka ja peti, joko oma tai omistajan (kummassakin tapauksessa lämmin ja pehmyt).

Mitä muuta se toivoisi? Että saisi leikkiä ja riehua isäntäväen kanssa aina kun huvittaa, so. illalla viisi tuntia töistätulolenkin ja iltalenkin välissä (ml. kaksi lakisääteistä viiden minuutin taukoa). Tai että se voisi halutessaan huikata ovelta: ”Heippa, menenpä tästä naapurin tyttöä moikkaamaan!”. Pari kertaa vuodessa olisi asiaa enemmänkin meidän pojalla naapuriin.

Omaksi ja ilmeisesti koirani harmiksi joudun kuitenkin jonkin verran rajoittamaan näitä mahdollisia mielihaluja. Eihän koira voi mitä tahansa tehdä. Täytyyhän sillä olla rajat.

Vai peilaanko omia ajatuksiani mitä haluaisin itse tekeväni. Viilettää villinä, mennä omia menojaan ja palata kun routa porsaan kotiin ajaa – aina tuttuun ja turvalliseen. Vaan eipä ihminenkään voi mitä tahansa tehdä. Täytyyhän sillä olla rajat ; ).

Koiraelämää silloin ja nyt

Tähtäin 80-luvulle, kun Sabinan kanssa seikkailimme. Minulla on kaksi koiraelämäkokemusta, toisistaan irrallisia, joita voi mukavasti vertailla.

Aika kultaa muistot, mutta jatkuvasti huomaan miettiväni lenkeillä entisen koirani aikoja. ”Siihen vanhaan kunnon aikaan”:

• koirat ja ihmiset saivat kävellä ilman paheksuvia katseita vapaasti pitkässä hihnassa tai vapaana, ilman sotilaallista marssia lyhyen hihnan päässä
• koirat ja ihmiset saivat moikata toisiaan ja halutessaan jopa seurustella toistensa kanssa kohdatessaan kaduilla ja lenkkipoluilla
• koirilla ja ihmisillä oli leppoisaa kulkea lenkeillä kun ei tarvinnut varoa vastaan tulevia toisin ajattelevia koiraihmisiä
• koirat ja ihmiset saivat paljon kavereita eri puolilta kotikulmiaan, samoin muilta reissuiltaan, kun ei tarvinnut tehdä kiertoliikkeitä vastaantulevien (mahdollisesti vihamielisesti suhtautuvien koiraihmisten - huom. ei koirien!) tähden
• ei tarvinnut seistä koirapuistossa ja kuunnella toisiaan ja toistensa koiria moittivia – ja kirjaimellisesti haukkuvia - koiranomistajia (ei ollut koirapuistoja)
• ei tarvinnut lukea tusinaa koirankasvatusopasta selvitäkseen hengissä koiraelämästä
• sai rauhassa kuunnella omaa sydäntään ongelmien sattuessa, ei tarvinnut suin päin rynnätä hakemaan apua koiraterapeuteilta (oliko heitä silloin?)
• sairauden sattuessa sai eläinlääkärin kiinni minä vuorokauden aikaan tahansa. Muutenkin lompakkoaan sai vinguttaa lääkäreissä huomattavasti vähemmän ja pienemmillä seteleillä nykykäytäntöön verrattuna. Ehkä kohtuus oli vielä silloin kunniassaan...
• lompakosta puheenollen, ei sitä tarvinnut tarjota levitettynä eläintarvikekauppoihinkaan, koiran lelut ja aktiviteetit löytyivät perheestä (okei tunnustan, ei minua kukaan nykyäänkään osoita pyssyllä että käy katsomassa jotain kivaa koiralle ; )
• koiraihmisillä oli siihen aikaan paljon löysempi pipo (vuodenajasta riippumatta).
  

Toki vastaan tuli silloinkin valittajia ja kuria koirille ja järjestystä yhteiskuntaan vaativia selkärankakansalaisia. Onneksi yhtälailla vastaan saattaa tänä päivänä tupsahtaa peräti hyvinkin aurinkoinen koiranomistaja, jonka koira touhottaa onnellisena missä sattuu kuten omakin koira. Juttua ja ilosanomaa piisaa niinä harvoina kertoina kun on koonnut itsensä ja antanut koiransa kohdata toinen riskillä.

Olisikohan muuten koiraelämän rentouteen, mutkattomuuteen ja hyväntuulisuuteen vaikuttanut myös silloisen koirani Sabinan rotu, joka oli komeasti bastardi? Tai sitten tervepäisen bastardin valloittava luonne, joka oli rento, mutkaton ja hyväntuulinen? Onko tänä päivänä vallitseva rotukoiraisuus tehnyt ihmisistä kireäpipoisempia? Ehkä kaukaa haettua, mutta kun jumanhuiti, eroa on koirarintamalla silloin ja nyt.

Työ- ja koiraelämän yhteensovittaminen

Kuka fiksu ihminen hankkii koiran parhaimmassa elämänvaiheessaan, juuri kun jälkikasvusta on tullut itsenäistä ainakin ikänsä puolesta, ja jolloin viho viimein saisi omistautua 24/7 työuransa orjaksi? Voi niitä herkkiä hetkiä, kun toimisto hiljenee klo 16 ja pääsee rauhassa työstämään ikuisia sammakoita työpöydältään...

Ihanan ympärivuorokautisen työrytmin saavuttaa siinä vaiheessa helposti, kun lapset itsenäistyvät. Kännykkä mahdollistaa kaukoäitiyden ja –isyyden työpaikalta käsin. Teini-ikäiset toivovat näkevänsä vanhempiaan yhä vähemmän ja taitaa vanhemmillakin olla joskus samaa fiilinkiä teiniensä suhteen... Kodissa vain käännytään ja käydään tekemässä tähdellisimmät huoltotyöt.

Vaan mepä hankimme koiran tuohon nimenomaiseen elämäntilanteeseen. Fiksua se ei varmaan ollut, ainakaan työnantajan näkökulmasta. Entäpä meidän näkökulmasta? Syntyykö niissä ristiriitaa? Minä yritän väittää, että perheystävällinen (tässä tapauksessa koiraystävällinen) yrityskulttuuri lisää työhyvinvointia ja edistää työntekijän venymistä.

Rulle-koiruus tuli meille vähän kuin puskasta. Koira pyöräytti elämänrytmin työkeskeisyydestä tasapainoisempaan työ- ja kotikeskeisyyteen. Nyt töistä lähdetään niin aikaisin kuin pokka kestää, töihin tullaan niin myöhään kuin pokka pitää. Saldoja tarkkaillaan minuutilleen, kun aikaisemmin ei ollut mitään väliä - ilmaista työtä tehtiin ihan vaan intohimosta.

Toimistokellon lähestyessä neljää, alan tuntea hieman vainoharhaista oloa, ja alan pälyillä ympärilleni, ettei kukaan vaan lähesty työasioissa. Tipahtavien sähköpostiviestien otsikoista päättelen avaamatta viestiä, voiko sen huoletta jättää huomiseksi. Jos ei, teen salamannopean tilannearvion tekemisen ratkaisemiseksi. Karaistunut eräkoira selvittää tilanteen nopeasti – ja pääsee lähtemään ajoissa koiraansa ulkoiluttamaan. Hätä keinot keksii, kirjaimellisesti! Soivaan puhelimeen vastaan aina ystävällisesti, ehkä vain hieman kolkohkosti, ja teen soittajalle heti selväksi että kone on kiinni ja takki päällä. Vapaan tien ulko-ovelle varmistan aina ensin kurkkaamalla ovenpielestä käytävälle, ettei töitä kävele vastaan työhuoneen ja kellokortin välillä.

Koiran pitoa voi lähes verrata pienen lapsen hoitoon. Koiran voi jättää yksikseen kotiin toisin kuin pientä lasta, mutta koiraa ei voi pitää yksikseen määräämättömiä aikoja. Koiran yksinoloaika on tavallisen työpäivän mittainen plus työmatkat päälle. Sekin on pitkä aika, ja riippuu koirasta, miten se sen ottaa. Teollisen yhteiskunnan kaupunkikoirat ovat viettäneet kotioloissa päivät itsekseen, koska näillä ilmansuunnilla koko perhe on osallistunut työ- ja kouluelämään. Koirat ovat sopeutuneet, niille on riittänyt kun isäntäväki on tullut kotiin ja hoitanut niiden fyysiset ja henkiset tarpeensa, kohtuullisessa ajassa koiran kestokyvyn mukaan.

Siispä koiran hankinta tuo uudestaan sitoutumisen kotiin ja saldojen tarkkailun töihin. Työpaikalla aletaan kieltäytyä työpäivän jälkeisistä töistä, joissa vaaditaan saamaan valmiiksi heti ja nyt, viimeistään huomisaamuksi.

Vaan mitäpä selitykseksi moiseen yhtäkkiseen epätyöorientoituneeseen käyttäytymiseen? Alussa sitä kertoo iloisena ja silmät kirkkaina ihanasta koiranpennusta kotona. Ei pysty jäämään ei, on kiiruhdettava pennun luo.. Aikaa myöten selitykset alkavat tuntua ontoilta. Työnantajan katse lasittuu silmissä, ja itselle tulee omituinen olo – oikeutusta työajanjälkeiseen työstä kieltäytymiseen ei oikein tuntuisi olevankaan.

Entäpäs kun toimenkuvaan kuuluu silloin tällöin tehtävä työreissu. Voinko ehdottaa työnantajalle että otan koirani mukaan matkaan? Käytäntö on osoittanut että ihan vapaasti voin, mutta työnantaja tyrmää ehdotuksen vallan tyrmistyneesti. Mitä, onko työntekijällä yksityiselämä? Eihän se kuulu työpaikalle eikä ainakaan työmatkalle. Mutta sen sijaan, että työntekijä rentoutuisi illat hotellissaan rakkaan koiransa kanssa, hän huolehtii ja ikävöi lemmikkiään ja toivoo pääsevänsä mahdollisimman pikaisesti takaisin kotiin. Kun työmatkallakin illat ja yöt ovat yleensä vapaa-aikaa, onko työnantajalle joku väli, että koira seuraa mukana. Ei, koira ei osallistu työmatkalla palavereihin tai muuallekaan itse työtehtäviin...

Entäs kun lemmikki sairastuu, voiko sen viedä tarvittaessa työajalla eli mahdollisimman nopeasti lääkäriin? Mitkään tessit eivät tietenkään tämmöistä mainitse, mutta onko työntekijällä syyllistämätön mahdollisuus siihen? Tietysti tunnollinen koiranomistaja-työntekijä vastuullisesti huolehtii niin, ettei työnantaja kärsi menetetystä työajasta. Kunnon työntekijä korvaa työajan ja tekee menetetyt työt joko kotonaan tai tulemalla viikonloppuna töihin – hätätapauksessa koiransa ja sen pedin kanssa.

Ihmisen (ja tässä tapauksessa työntekijän) hyvinvointi muodostuu työn ja vapaa-ajan harmonisesta tasapainosta. Voinpa vakuuttaa, että koirallinen elämäni on hyödyntänyt myös työnantajaa: töitä paiskii onnellisesti hymyilevä koiranomistaja (noh, enimmän osan aikaa miinus maanantaiaamut), metsissä ja lenkkipoluilla työkykyään vaaliva karaistunut ulkoilmaihminen, ja viikonloppunsa mielekkäissä menoissa ja harrastuksissa viettävä hyvin tuulettunut työntekijä. Metsissä tekemättömät työt eivät paina vaan alitajunta ratkoo työasioita siellä ihan itsekseen - aamuisin työpäivänsä aloittaa rentoutunut ja ratkaisukeskeinen pomon paras apulainen! Paitsi ne sammakot työpöydällä, niitä ei metsissä ratkaista. Siinä nuo pysyvät, päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen...

Ounastelen siltikin että koiran tuoma saldo stressin poistamisessa ja sen aiheuttamisessa on puhtaasti plussan puolella, myös työnantajan kannalta. Ja ne työstämättömät sammakot pöydän kulmalla ovat joskus töitä, jotka aika huolehtii jostain ihmeen kumman syystä epäkuranteiksi. Sitä paitsi vastuullisella työntekijällä ja koiranomistajalla on luonnollisesti turvaverkot kehiteltyinä, jolloin sammakotkin saavat säännöllisin väliajoin kyytiä koiran ollessa turvassa ja huolehdittuna ja työntekijän verestellessä aikoja ihania työajan jälkeisessä hiljentyneessä toimistossa.

Olen harkinnut webbikameran hankkimista kotiin, jotta voisin seurata koirani touhuja myös töistä käsin. Ja toinen koira on harkinnassa ihan vaan syventääkseni edelleen hyvinvointiani sekä töissä että kotona...