Elintilaa

Olen niin monta kertaa astunut koiranpaskaan, ettei se heilauta eikä mielenrauhaani järkytä, muita huolenaiheita kun löytyy. Havaitut pökäleet eivät liioin ole vaivanneet esteettisesti, ja jos kikkaroita on tullut vastaan kulkureitilläni, olen ne väistänyt. Kaamea kakkahavainto on unohtunut sen siliän tien jälkiä jättämättä.

Miksi koirankakkaaminen vaivaa ihmisiä? Onko rikkaa silmissä, tarkastellaanko elämää ruskeat silmälasit päässä?

Paska on luonnonvara, mikä maatuu viikossa, säästä riippuen. Sade vie pökäleet mennessään. Jopa kaupungista, yllätys yllätys.

Seison kolmen koiran kanssa vilkkaassa kadunristeyksessä. Yksi koirista vääntää luonnontuotetta puskan juurella korkeassa heinikossa, samaan aikaan seuraan hihnan päässä toista, joka etsii myös paikkaa. Mies pysähtyy fillarillaan liikennevaloihin, jää vallan seuraamaan paskomistilannetta, avautuu närkästyneenä että enkö aio korjata pökäleitä.

Okei tunnustan, äkkiväärän ja äkäisen akan veri pääsee kuohahtamaan, ja okei, jälleen kerran. Taas ”puskasta” on päässyt yllättämään yksi paskafriikki, joka katsoo asiakseen esiintyä siivous(siveys?)poliisina ventovieraalle ihmiselle. Kehotan melko suoraviivaisesti kaveria jatkamaan matkaansa, ja ilmoitan että toki aion korjata tuotokset. Hetken siinä tuijotamme me kakkapökäleiden uskonsoturit toisiamme ja vaikka kaverilla olisi ollut selvästi lisää avautumisen aihiota, lähtee hän viimein vitkutellen ylittämään tietä. Osoitan tälle järin närkästyneelle taakseen vilkuilevalle mallikansalaisellemme toista koiraani, joka onnellisen tietämättömänä aiheuttamastaan katastroofista vääntää jo uutta tuotetta ilmoille, että katsopa, lisääkin tulee. Kaivan kakkapussin taskusta, heilutan sitä ja huutelen, että kakkapusseja löytyy kyllä. Juu, herne meni nenään. Ja joo, kaiken liikennevaloihin pysähtyneen kansan edessä.

Jatkaessani matkaa mietin, että maailman näkökulman täytyy olla jotenkin vinksallaan. Kotonurkilla on juuri kidutettu ja murhattu puolustuskyvytön lapsi, toisaalla ammuttu isä, ja muualla maailmassa räjäytetään kokonaisia kansoja hengiltä, saatikka valitaan johtajiksi itse pahuuden ilmentymiä. Ja joillain kotokutoisilla älyköillä on tarvetta avautua kanssaihmisilleen koirankakan keräämisestä.  Ehkä tämä paskan vaalimiseni menee hiukan korkeisiin sfääreihin... mutta minun mielestäni tässä maailmassa on paljon paskaakin tärkeämpiä asioita.

Vai onko? Tietysti kakkaankin voi suhtautua intohimoisesti, ja nähdä sitä kaikkialla, kuten sanottu, onhan se luonnontuote, eikäpä ole kenellekkään pahaa tehnyt –niin tosin, silmälaseista riippuen.

Sen verran voin mainita, että kakka-asiantuntijoiden avauduttua kakat jäävät sumeilematta siihen paikkaan – kunnes se taivaalta tippuva armahtava vesisade ne hajottaa siksi mistä ne ovat alkunsa saaneet. Ja jatkan valitsemallani tiellä, kerään aina kun keräämisestä ei tehdä paskan tärkeetä.

Elintilaa koirankakalle!

Syvällä sydäntalvessa

Lenkit tahtovat jäädä pakollisiksi ulkoiluiksi, jotka on tarvis tehdä ennen töihinlähtöä ja töistä palattua. Muut välit näillä sydäntalven arktisina arkina melkeinpä piipahdetaan vain pihalla pyörähtämässä. Viikonloppuisin, vaikka lämpötila olisikin enemmän kuin eläinlääkäri määrää, on ihana tehdä lenkkiä päivänvalossa ja vielä parempaa kun vapaapäiviksi sattuvat seesteiset aurinkokelit.

Talvipalttoot on kaivettu kellarista, hetikin yli 10-15 miinusastetta vaatii koirille lämmintä päälle. Touhu ja pukeminen on kuin aikoinaan päiväkoti-ikäisillä, palttoota lähdetään karkuun heti kun valpas silmä sen huomaa. Takkeihin kuitenkin nöyrästi pujottaudutaan jahka mamma on liukkaat kaverit motittanut, ja pienen jäykistelyn jälkeen takki unohtuu jo lenkkitien päässä. Juniorin jäykistely kyllä alkuun oli omaa luokkaansa, se seisoi kuin patsas niillä sijoillaan, kunnes ovi aukeni ja poika sai liikettä niveliinsä.

Normilenkeillä mennäänkin vilkkaaseen tahtiin, ja jos Juniori jarruttelee, tarjotaan lämmintä sylikyytiä, kunnes se on taas valmis hyppäämään tien poskeen. Ja välillä pyrähdetään juoksuun koko porukka, jotta veret jatkavat virtaamista tassuissa ja varpaissa. Iksun saa helposti innostettua heelerihepuliin ja sehän vasta lämpimänä pitää. Samoin kuin emäntänsä siinä perässä juostessa.

Sydäntalvi on hienoa mutta haasteellista aikaa koiraväelle, ilmojensa puolesta yleisesti ja sitten erikseen arjessa kaikkinensa, kun työmatkat tahtovat jumiutua ja huoli koiruuksista ruuhkassa seistessä on kova. Onneksi on jälleen kerran havaittu, että kun turvaverkostot on kunnossa, kestää pienet talviset haasteet mennen tullen.

Koirat ja naamakirja

Useimmat koirat ovat tosi taitavia käyttämään sosiaalista mediaa. Niillä on ilmiselvä tarve käydä tarkistamassa kaveriensa seinäkirjoitukset ja päivitykset useamman kerran päivässä. Mutta myös koirilla, kuten ihmisillä, on yksilölliset tarpeensa. Toiset tulevat selvästi vähemmällä medialla toimeen, toiset eivät ymmärrä siitä tuon taivaallista, ja toiset taas ovat sosiaalisen median varsinaisia suurkuluttajia.

Meidän perhepiirissä on kolme koiraa, jotka enemmän tai vähemmän viettävät aikaa yhdessä. Kotona riehutaan ja vedetään rallia, pihalla riehutaan ja vedetään rallia sekä luonnollisesti pidetään vieraat loitolla kova- ja moniäänisesti yhdessä tuumin, ja väliajat kuorsataan sovussa kuka missä milloinkin ja mitenkin.

Meidän koiraimme sosiaalisen median tajun ja sen eroavaisuudet voi huomata selvästi. Ulkoiltaessa kolmen eri intressillä varustetun koiran kanssa on hauskaa havainnoida, kuinka erityyppisesti koirat käyttävät omaa mediaansa.

Meillä on Laaban, joka on itseoikeutettu isä aurinkoinen vanhimpana koirajäsenenä (paitsi kun hän yrittää lähestyä juniorin ruokakuppia), ja joka on kohtuullisella ruokahalulla varustettu palliton mutta varsin valovoimainen persoona. Laaban twiittaa nopeita kuulumisia, joissa ei välttämättä ole päätä eikä häntää. Sitten meillä on Rulle, joka bloggaa. Hän on maailman pohtivaisin koira ever, ja on ehtymättömän kiinnostunut ympäristöstään nauttien suunnattomasti sen tutkimisesta. Hännänhuippuna tulee Iksu, joka roiskii ja jakaa teinimäistä ilosanomaansa omalle seinälleen. Hän on myös ottanut tehtäväkseen ilostuttaa ja sulostuttaa vanhempien perheenjäsentensä elämää tarjoamalla ehtymätöntä actionia niin lenkeillä kuin kotioloissa, aamulla, päivällä ja illalla.

Kukin heistä suhtautuu lenkinvarren mediaansa hyvin yksilöllisesti. Rulle etsii naisia, Laaban ruokaa ja Iksu kaikkea mikä liikkuu.

Seinät ja linkit tutkitaan tarkoin, jos ne vain soveltuvat oman kiinnostuksen piiriin. Etenkin Rulle, joka on erityisen kiinnostunut naispuolisten kavereidensa kirjoituksista, lukee antaumuksella jokaisen viestin. Liki jokaiseen hän myös kommentoi, vähintäänkin tykkäämällä. Joskus hän kommentoi melko painavasti, tarpeen vaatiessa.

Iksun sanoisinko melko lyhyt keskittymiskyky ei mahdollista pysähtymistä aivan joka seinäkirjoituksen kohdalla, vaan laatu korvaa hänellä määrän. Pienet merkityksettömät lenkin varren tokaisut eivät saa häntä edes pysähtymään, hän selailee viestivirran nopeasti läpi ja pysähtyy vasta kun kirjoituksista ponnahtaa selkeästi esiin merkittävä viesti, esimerkiksi juoksuinen viehkeys tai Cittarin täytetyn sämpylän käärepaperi. Näihin seinäkirjoituksiin Iksu suhtautuu erittäin vakavasti ja antaumuksella.

Laaban sen sijaan sivuilleen vilkaisematta painaa kuin juna ohi seinänsä, ja pysähtyy vasta kun kohdalle osuu erityisen painava ruokavinkki. Sen lumoissa tongitaan ja surffaillaan jo hieman syvemmällä sosiaalisen median syövereissä.

Kolmen koiran kenttätutkimuksella olen havainnut, että se koira joka paneutuu erityisen tarkasti viestiensä maailmaan, on sosiaalinen myös ”livenä”. Kun kavereita, joiden kirjoituksia matkan varrella luetaan, kohdataan myös nokakkain, on ilo ylimmillään (tai ärinä, riippuu sukupuolesta). Koira, joka ei lue viestejään, ei myöskään ole livenä kiinnostunut kanssaeläjistään. Vastaantulevista kaverikoirista myös näkee pitkälle, jos koiran sosiaalisen median taidot ovat kehittymättömiä, joko että koiralle ei ole sallittu ollenkaan median käyttöä, tai että se on itse valinnut sen tien.

Mielenkiintoista – voisikohan näitä huomioita soveltaa myös ihmisiin? Jatkaa tarkkailua, myös oman sosiaalisen mediansa käyttöä... : ]

Tarina jatkuu

Reilu vuosi on soljunut Iksulaisen tulosta ja meno senkuin kiihtyy. Kaksi koiraa, kolme koiraa, työ, perhe ja ystävät ovat pitäneet liikkeessä. Mutta tarina on käynnissä ja jatkuu :)

Iksu ja Rulle kurkottelevat Ruissalossa jo seuraaviin seikkailuihin...

Kolmas koirani Iksu, porukkamme uusi jäsen

Joskus lyhyessä ajassa ehtii tapahtua paljon. Talven latukiusat ja ainutlaatuiset lumikasat ovat ehtineet hävitä ja sulaa, ja nyt ollaan keväässä ja kovaa vauhtia kesää kohti menossa. Ja meillä on uusi perheenjäsen, pieni pentuvauva Iksu.

Iksu syntyi ystävän Marjon koiraperheeseen. Rullen kanssa käytiin ihastelemassa pariinkin otteeseen pikkuvauvoja, ihan pentujen näkemisen ilosta. Vaan kuinkas sitten kävikään: pentu-Iksu tipahti meille kuin taivaan lahjana. Pienen Iksun varaaja perui varauksensa ja noin kahden sekunnin miettimisen jälkeen pyysin vauvelia meille. Ystävä rakas myöntyi.

Vauva ei ollut suunniteltu, joten pieniä järjestelyjä vaati, että Iksun kanssa päästiin kunnolla yhteisen elämän alkuun. Nyt olemme muuttaneet, viettäneet lomaa ja harjoitelleet arkea. Perheen koirat tulevat loistavasti keskenään toimeen, Iksua leikittävät molemmat vanhemmat koiraveljensä vuoron perään, ja kyllästyessään leikkeihin, koirat nukkuvat kuka missäkin kuorsaten tyytyväisinä.

Täytyy sanoa, mitä en ennen ymmärtänyt, että kun pentu muuttaa perheeseen, jossa on jo valmiiksi lajitoverit ja roolimallit odottamassa, saa pienokainen hetikin hienot eväät alkutaipaleelleen. Koirankieltä opitaan ennätysajassa, ja vaikka pentu oppii yhtä lailla ne "huonot" tavat (oppii joka tapauksessa myöhemmin), niin "hyvät" opit omaksutaan yhtä lailla. Ja voi sitä iloa, kun kavereita löytyy riekkumaan. Pentu oppii omatoimiseksi eikä vaikuta vallankaan tarvitsevan ihmisen huomiota siinä määrin kuin muistan pennun tulleen "tyhjään" kotiin.

Elikkäs oivallukseni on Iksun myötä ollut, että tullessaan koiraperheeseen, pieni koiravauva saa rikkautena hetikin virikkeisen kodin, jossa voi surutta purkaa pennun ehtymätöntä energiaa. Ihminen huoltaa, hoitaa, ottaa pennun perheenjäsenekseen, hellii ja hoivaa, ohjaa oikeaan suuntaan, mutta antaa pienen kasvaa ja kehittyä myös omiensa opeissa. Pikkuruinen Iksu onkin osannut ottaa kaiken ilon irti koiraveljistään. Ja koiraveljet jaksavat opettaa ja antaa iloa, ja samalla kolmin kerroin myös emännälle.

Latua prkl

Harvinainen hetki ladun ylityksessä: ei yhtään hiihtäjää näkyvissä. Laaban pääsee kokeilemaan V-tyyliä.

Lumisin talvi aikoihin ja nyt taistellaan elintilasta asutustaajamien kaupunkimetsissä. Meidän koiranulkoiluttajien ulkoilureitit ovat vallanneet verestäväsilmäiset hampaita näyttävät ja murisevat hiihtäjäuroot. Leveät V-tyylin turboradat on vedetty yhtä lailla hiekkaväylille kuin keskelle peltoja risteämään toistensa kanssa. Lähestyit metsää mistä suunnasta tahansa, eksyt jonkun ladulle. Ja auta armias, jos olet päässyt koirasi kanssa jotain sivupolkua umpimetsään, et pääse sieltä pois tallaamatta pyhiä uria.

Kyllä se pieni hiihtäjä itsessäkin asustelee, mutta ei noissa mittakaavoissa ja pois-kävyt-ja-kannot-mun-tieltä -asenteella. Katson hyvillä mielin sunnuntaihiihtäjiä, joiden edestä pääsee pujahtamaan tarvittaessa rauhassa omalle polulleen metsään. Huomioitavaa että kukaan naispuolinen hiihtäjä ei ole koskaan huutanut perääni, että vie h-ttiin se rakki, kun on hengen hädässä joutunut etsimään poluntapaista päästäkseen pois ladulta (lue entiseltä ulkoilutieltä). Minua on naurattanut mielipidepalstoilla, kun himohiihtäjiltä löytyy jopa estetiikan tajua: joku heistä on havainnut keltaisia läikkiä heidän rakkaan latunsa vierellä ja paheksuvat asiaa syvästi. Ihmettelen, että samoilla paikoilla ne läikät ovat kesälläkin, niitä ei vain silloin näy... Ei ole kukaan kuitannut lehtien palstoilla havainneensa koiranpissoja ulkoiluteiden pusikoissa kesäisin... Ihminen on niin ulkokultainen, että mitä silmä ei nää, sitä ei tajua, ja etenkin toiste päin.

Tämmöisenä hyvälumisena talvena joutunee odottelemaan pitempään, että latu-urat ja V-väylät sulavat, joten asian kanssa kaiketi on elettävä parisen kuukautta ; ). Sitä ennen on ulkoiltava rakastamissaan metsissä toisten ystävällisten koiraihmisten tallomia polkuja pitkin ja loikittava umpihangessa pahimpien viuhtojien tieltä. Sainpa tuossa muuten hyvän vinkin hankkia lumikengät, jolloin edes polkuja tarvitse latujen vierestä etsiskellä. Koirat ja ulkoiluttaja pääsevät hankkimaan hyvän kunnon kunnon hankimetsässä. Tosin joku ihmetteli palstoillakin, että miksei niitä latuja tehdä umpimetsään toisten ulkoilijoiden ulottumattomiin kuten ennen tehtiin. Ja muut saisivat pitää kävelyreittinsä. Helpommalla hiihtäjäurootkin haluavat harrastuksensa toteuttaa?

Sopu sijaa antaa, mutten haluaisi enää yhdeltäkään testosteronipommilta ansaitsematonta huomiota siitä, että laillisesti ulkoilutan laillista koiraani laillisella ulkoilutiellä. Noita talviväyliä väistän parhaani mukaan, mutta on myös hiihtäjien ymmärrettävä, ettei muiden ulkoilutarve häviä mihinkään latujen ilmestymisten myötä.

Tekisi itse joskus mieli kiljua siellä kaikille avoimilla teillä, että täältä tulee kävelijä koirineen, latua prkl! (Huom. en kiusaa, yritän vain selviytyä : ).

Vaan kaunista on metsässä näillä keleillä, kun sinne vain pääsee.

Pakkasen kestävä koira -takki päällä!

Jo on kuivaa pakkaskeliä odotettu kissojen ja etenkin koirien kanssa. Nyt se tuli, sopivasti joulunalusviikoilla. Koira ja emäntä nauttivat pirteästä pakkaskelistä ja pimeätä valaisevasta puhtoisesta lumesta.

Koirien vaatevarustelu on pohdituttanut pitkin toista koiraelämääni. Kun hoksasin, että koira tarvitsee yhtä lailla lämmintä ylleen kuin ihminenkin, on sään mukainen vaatekerta itsestäänselvyys kummallekin osapuolelle. Kun on pentuna tottunut saamaan mukavat vetimet päälleen, ei aikuisena tarvitse väkisin vääntää vedintä ylle.

Tosin tämä pieni paimenemme vaikuttaa olevan talvenkestävää laatua. Turkki on tuuhea, ainakin omalla yksilöllämme. Matala maavara vähän arveluttaa, paljas massu on kovin lähellä jääkylmää tannerta. Mutta koira liikkuu koko ajan, pienet jalat vilistävät ja huristavat eivätkä paljoa pysähtele. Lenkin varrelta löytyy jatkuvasti uteliaalle pikkumiehelle uusia tutkittavia paikkoja. Pakkaskelillä ei jäädä edes jumittamaan, kuten säyseämmillä keleillä. Silti takki on aina paikallaan antamassa suojaa kylmältä ja viimalta.

Jokainen kylmällä kelillä vastaan tuleva koira, jolla on takki päällään, lämmittää mieltä, koska koiran hyvinvoinnista on huolehdittu. Joskus se on huvittanut, nyt oman koiran kanssa se vain kuuluu asiaan.