Elintilaa

Olen niin monta kertaa astunut koiranpaskaan, ettei se heilauta eikä mielenrauhaani järkytä, muita huolenaiheita kun löytyy. Havaitut pökäleet eivät liioin ole vaivanneet esteettisesti, ja jos kikkaroita on tullut vastaan kulkureitilläni, olen ne väistänyt. Kaamea kakkahavainto on unohtunut sen siliän tien jälkiä jättämättä.

Miksi koirankakkaaminen vaivaa ihmisiä? Onko rikkaa silmissä, tarkastellaanko elämää ruskeat silmälasit päässä?

Paska on luonnonvara, mikä maatuu viikossa, säästä riippuen. Sade vie pökäleet mennessään. Jopa kaupungista, yllätys yllätys.

Seison kolmen koiran kanssa vilkkaassa kadunristeyksessä. Yksi koirista vääntää luonnontuotetta puskan juurella korkeassa heinikossa, samaan aikaan seuraan hihnan päässä toista, joka etsii myös paikkaa. Mies pysähtyy fillarillaan liikennevaloihin, jää vallan seuraamaan paskomistilannetta, avautuu närkästyneenä että enkö aio korjata pökäleitä.

Okei tunnustan, äkkiväärän ja äkäisen akan veri pääsee kuohahtamaan, ja okei, jälleen kerran. Taas ”puskasta” on päässyt yllättämään yksi paskafriikki, joka katsoo asiakseen esiintyä siivous(siveys?)poliisina ventovieraalle ihmiselle. Kehotan melko suoraviivaisesti kaveria jatkamaan matkaansa, ja ilmoitan että toki aion korjata tuotokset. Hetken siinä tuijotamme me kakkapökäleiden uskonsoturit toisiamme ja vaikka kaverilla olisi ollut selvästi lisää avautumisen aihiota, lähtee hän viimein vitkutellen ylittämään tietä. Osoitan tälle järin närkästyneelle taakseen vilkuilevalle mallikansalaisellemme toista koiraani, joka onnellisen tietämättömänä aiheuttamastaan katastroofista vääntää jo uutta tuotetta ilmoille, että katsopa, lisääkin tulee. Kaivan kakkapussin taskusta, heilutan sitä ja huutelen, että kakkapusseja löytyy kyllä. Juu, herne meni nenään. Ja joo, kaiken liikennevaloihin pysähtyneen kansan edessä.

Jatkaessani matkaa mietin, että maailman näkökulman täytyy olla jotenkin vinksallaan. Kotonurkilla on juuri kidutettu ja murhattu puolustuskyvytön lapsi, toisaalla ammuttu isä, ja muualla maailmassa räjäytetään kokonaisia kansoja hengiltä, saatikka valitaan johtajiksi itse pahuuden ilmentymiä. Ja joillain kotokutoisilla älyköillä on tarvetta avautua kanssaihmisilleen koirankakan keräämisestä.  Ehkä tämä paskan vaalimiseni menee hiukan korkeisiin sfääreihin... mutta minun mielestäni tässä maailmassa on paljon paskaakin tärkeämpiä asioita.

Vai onko? Tietysti kakkaankin voi suhtautua intohimoisesti, ja nähdä sitä kaikkialla, kuten sanottu, onhan se luonnontuote, eikäpä ole kenellekkään pahaa tehnyt –niin tosin, silmälaseista riippuen.

Sen verran voin mainita, että kakka-asiantuntijoiden avauduttua kakat jäävät sumeilematta siihen paikkaan – kunnes se taivaalta tippuva armahtava vesisade ne hajottaa siksi mistä ne ovat alkunsa saaneet. Ja jatkan valitsemallani tiellä, kerään aina kun keräämisestä ei tehdä paskan tärkeetä.

Elintilaa koirankakalle!

Syvällä sydäntalvessa

Lenkit tahtovat jäädä pakollisiksi ulkoiluiksi, jotka on tarvis tehdä ennen töihinlähtöä ja töistä palattua. Muut välit näillä sydäntalven arktisina arkina melkeinpä piipahdetaan vain pihalla pyörähtämässä. Viikonloppuisin, vaikka lämpötila olisikin enemmän kuin eläinlääkäri määrää, on ihana tehdä lenkkiä päivänvalossa ja vielä parempaa kun vapaapäiviksi sattuvat seesteiset aurinkokelit.

Talvipalttoot on kaivettu kellarista, hetikin yli 10-15 miinusastetta vaatii koirille lämmintä päälle. Touhu ja pukeminen on kuin aikoinaan päiväkoti-ikäisillä, palttoota lähdetään karkuun heti kun valpas silmä sen huomaa. Takkeihin kuitenkin nöyrästi pujottaudutaan jahka mamma on liukkaat kaverit motittanut, ja pienen jäykistelyn jälkeen takki unohtuu jo lenkkitien päässä. Juniorin jäykistely kyllä alkuun oli omaa luokkaansa, se seisoi kuin patsas niillä sijoillaan, kunnes ovi aukeni ja poika sai liikettä niveliinsä.

Normilenkeillä mennäänkin vilkkaaseen tahtiin, ja jos Juniori jarruttelee, tarjotaan lämmintä sylikyytiä, kunnes se on taas valmis hyppäämään tien poskeen. Ja välillä pyrähdetään juoksuun koko porukka, jotta veret jatkavat virtaamista tassuissa ja varpaissa. Iksun saa helposti innostettua heelerihepuliin ja sehän vasta lämpimänä pitää. Samoin kuin emäntänsä siinä perässä juostessa.

Sydäntalvi on hienoa mutta haasteellista aikaa koiraväelle, ilmojensa puolesta yleisesti ja sitten erikseen arjessa kaikkinensa, kun työmatkat tahtovat jumiutua ja huoli koiruuksista ruuhkassa seistessä on kova. Onneksi on jälleen kerran havaittu, että kun turvaverkostot on kunnossa, kestää pienet talviset haasteet mennen tullen.