Toka koirani, Rulle

Kaksi vuotta sitten meille muutti pikku bambolinos Pohjanlahden takaa. Odotin vilkasta, energistä ja huoletonta pakkausta. Katselin kuvia kasvattajan sivuilta ja tukka pystyssä odottelin rauhalliseen kotiini täystuhoa ja jatkuvaa huomiota pyytävää seinillä pomppivaa heelerinalkua. Yhdessä kuvassa baby-Rulle on hypähtänyt neljällä jalalla ilmaan, silmät ja korvat kierteellä. Kuvatekstissä lukee ”Rulle i full bus”. Tarkistin tekstin merkityksen ja niinhän se oli, täydessä vauhdissa siinä mennään. Ristin jo käsiäni että jep jep, sieltä tullaan, rauha on mennyttä eikä omasta ajasta ole enää mitään tietoa...

Meille muutti asumaan pallero, joka ei päätä pahkaa mennytkään tilanteisiin, ja joka osoitti harkitsevaisuutta monissa asioissa. Alussa se tuntui hiukan omituiselta, heelerinhän piti suurin piirtein syleillä maailmaa. Rulle näytti pieneltä orpoparalta, Riepu-Petteriltä, jonka otsa oli syvillä rypyillä. Omatunto vaivasi pitkään, että olen hänet repäissyt väkisin mamman huomasta tänne kylmään ja vieraaseen maahan. Rullen otsarypyt ovat tulleet ihan tavaramerkiksi, koira on surullisen näköinen vaikka riehuisi elämänsä innosta ja osoittaisi miten, kuinka kotiväkeänsä rakastaa.

Uudesta kodista löytyi heti mukava vessanpaikka!

Laaban päätti näyttää uudelle pienelle veljelleen hammaskalustonsa tervetuliaistoivotuksena. Pikku-Rulle tarkastelee näkymää suurella mielenkiinnolla.

Nyt on jo kolmatta vuotta uusiokoiraelämää takana, kun lasketaan tyttären ja vävypojan hankkiman Laaban-koiran aika mukaan. Laabanista meidän toinen koiraelämä saikin alkunsa. Pentua tyttären ja vävypojan kanssa hakiessa olin jo ihan myyty. Hoitelin kesän silloin tällöin pentusta, järkkäsin itseäni baby-sitteriksi - ja jäin koukkuun. Tein mökkireissuja Laabanin kanssa ja muistelin vanhaa koiraani Sabinaa. Ajatus omasta uudesta koirasta alkoi hitaasti mutta vakaasti itää.

Laabanin innoittamana rotuvalinta osui ja upposi, vaikka muitakin rotuja mietittiin, monirotuisesta lähtien. Kun päätös heelerikoirasta kypsyi, vankasti harkittu anomus kasvattajalle toi tuloksen: meille tarjottiin juuri maailmaan tullutta jalostusurosta Ruotsista. Se taisi olla tarjous, johon ei voinut vastata ei. Ja onneksi, sillä Rulle on ollut juuri se oikea koira meille, täydellinen pakkaus meidän perheenjäseneksi!

Tämä uusiokoira-aika on tuottanut monenlaisia ahaa-elämyksiä ja oivalluksenpoikasia niin rotukoiramaailmasta (entinen onnellinen sekarotuisen omistaja ;) kuin koirista ylipäätään. Muun muassa sen, että tämä rotumme edustaja, heelerikoira, on valloittava persoona, kätevä kuljettaa mukana ja että se todella rakastaa perhettään, varauksettomasti. Heeleri oppii asioita alta aikayksikön, etenkin kun oppiminen tuo sille itselleen mielihyvää. Heeleri tekee mitä pyydetään, terveellä koiran arvostelukyvyllä varustettuna. Heeleri ymmärtää arveluttavan paljon ihmistensä ajatuksenjuoksua. Vaikuttaa siltä, että koiralla on käytössään viivakoodilaite jolla se lukee ajatuksia. Varsinkin kun on kyse jostain huoltotoimenpiteestä (esimerkiksi niinkin tuskaisasta toimenpiteestä kuin punnituksesta kylpyhuoneen vaa’alla äiskän sylissä), jolloin se ottaa töppöjalkansa alleen ja häviää näkyvistä. Samoin ruokakaapin avauksen koira tietää ennen kuin emäntä on tehnyt elettäkään kaapin suuntaan. Se lienee skannannut ajatuksen äiskän päästä. Ruokakaappiajatus herättää heelerissä tiettyjä toiveita, riippumatta siitä, kenen ruokinta on kulloinkin kyseessä.

Yhdessä tuumin pistettiin pehmot palasiksi... (Ei mitään uutta taivaan alla...)

Meidän herkkänahkainen heeleriyksilömme on sittemmin ollutkin äärettömän ihana ja "helppo" koira. Murrosikää en havainnut (ainakaan minua vaivaavassa merkityksessä ; ). Varautuneisuus vieraita kohtaan ei ole haitannut koiraelämäämme missään määrin. Rulle on perustyytyväinen koira. Se on filosofinen ja vaikuttaa pohtivan asioita. Se tykkää ratkoa tehtäviä ja tehdä uusia asioita. Se osaa myös ottaa iisisti, sille harvoin jää päälle koetut aktiviteetit. Sille ei tarvitse järjestää ohjelmaa joka minuutti, korkeintaan joka toinen. Ulos se lähtee aina valmiina, lukee lenkkireitin viestit tarkkaan ja kohdatessaan lajitoverin, se on innokas tekemään tuttavuutta. Kotona ei tarvitse korottaa ääntään tai ylipäätään harjoittaa minkäänlaisia sanktioita. Koira lukee meitä ja me yritetään parhaan kykymme mukaan lukea koiraa.

Pentu-Rulle on löytänyt mieluisan paikan lastenhuoneen lattialta päivänokosilleen.

Ilo ja onni on edelleen tyttären perheen Laaban, aina valmis partiopoika, joka meillä säännöllisesti käy. Poikien ensikohtaaminen oli hellä ja huolehtiva. Rulle palvoo isoa veikkaansa, Laaban pitää Rullea perheen juniorina, muttei vaadi erikoiskohtelua vaan rakastettuna koirana ottaa Rullen tasa-arvoisena perheenjäsenenä. Laabanin koti on tyttären perheen luona, mutta meidän koti on Laabanin koti myös. Samoin Rulle vieraillessaan Laabanin kotona on toisessa kodissaan. Pojilla on kaksi kotia, mutta yhteiset kotiväet. Välillä pitää oikein muistella ettei ole päätoimisesti kahden koiran äiskä.

Laaban nauttii yhäti nykyäänkin painista alimmaisena, vaikka on se vanhempi yksilö. Meillä ei arvojärjestyksiä tunneta : )

Meidän kahden kodin järjestelmä on toiminut hienosti. Mitä nyt vähän saan toruja Laabanin lellimisestä ylimääräisillä makupaloilla... Nooh aiheesta saan torut, tunnustan.

Pojat hellivät edelleen toisiaan, Rulle pusuttelee ja Laaban ottaa hellyydenosoitukset armollisena vastaan...

Eka koirani

Olen syntynyt noin viisikymmentä vuotta sitten puusepän tyttäreksi Helsingin Vallilaan. Minua ennen oli kaksi veljeä ja minun jälkeeni tuli kaksi veljeä. Se saattaa myös selittää näkövinkkeliäni asioihin ja ilmiöihin. Seurasin isoveljiäni kuin varjo mutta kieltäydyin valvomasta pikkuveljiäni. Pakkohan se oli joustaa välillä, kun veljet karkasivat ja äiti käski lähtemään perään. Olen aina ollut kuuliainen silloin kun on pakko.

Perheeseen kuului myös bokseri, Saaba. Minulla on vieläkin arpi silmäkulmassani yritettyäni taluttaa sitä noin nelivuotiaana hihnassa sisällä kotona. Joltisenkin raisu koira veti taluttajan päin huonekaluja. Koirasta luovuttiin kun olin kuusi – syynä nuorimman veljeni syntymä, mistä olen vieläkin katkera. Hyväksyin kuitenkin aikaa myöten veljeni koiran tilalle, aivan rimaa hipoen.

Toista koiraa ei perheeseen hankittu, itkuista ja hammastenkiristyksistä huolimatta. Kiertelin teini-ikäisenä koiranäyttelyissä ja haaveilin omasta pennusta. Epätoivoisin tekoni oli käydä vanhemmiltani salaa ostamassa sekarotuinen koiranpentu maalta ja tuoda se kotiin kun vanhemmat olivat mökillä. Koira oli tasan kaksi viikkoa meillä ja oli yhtenä päivänä hävinnyt kun tulin koulusta. Kuulemma viety tuttavaperheeseen. Kaikesta huolimatta minulla oli rakastavat vanhemmat, ihanat veljet ja tasapainoinen koti – mutta ei koiraa.

Tilanne kohentui huomattavasti kun parikymppisenä muutin pois kotoa. Käpylässä sijaitsevaan vanhaan puutaloon muutti saman tein nuoren parin uuteen talouteen ”hyvä lintukoira”. Sekalaisia yhdistelmiä pystykorvasta ja karjalankarhukoirasta sisältävän Sabinan kävin hakemassa Hakaniemen torilta. Satanen vaihtoi omistajaa ja minä sain kangaskassin käteeni. Kassissa oli pikkuruinen musta tyttöpentu, ja koira oli kietonut välittömästi meidät pikkuvarpaansa ympärille.

"Helsingin asemalla Seinäjoelle lähdössä. Aamuseitsemältä." Kertoo albumin kuvateksti.

Sabina eli perheessämme 11 vuotta. Se oli kultainen koira, Persoona. Se kulki mukanamme kaikkialle, muutti muassamme koteja, istui matkatessa auton etupenkillä valppaana maisemia tähystäen. Olisiko kaksi kertaa ettei Sabbe päässyt ulkomaan lomareissuille mukaan vaan jäi sukulaisten hoiviin. Sabinasta kehkeytyi sosiaalinen koiruus, eikä hihnalenkkejä juuri tehty koska hän kulki vierellä suurimman osan aikaa ilman hihnaa.

Sabina sulatti aikaa myöten vanhempienkin sydämet, vaikka alkuun koiran otto tuntui että olisi kapinoinut. Ei alkuvuosina ollutkaan ihan pokkaa pyytää heitä hoitamaan koiraa, jos oli iltamenoja tai muuta. Jo silloin kuten nyt toisen koiramme kanssa semmoisia menoja ja paikkoja vältettiin mihin koira ei ollut tervetullut.

Sabina oli vahvarotuinen maalaiskoira, ei sairastellut, paitsi kun emäntä kokemattomuudessaan antoi sen syödä kokonaisen paketillisen puruluita kerralla. Eikös suoli mennyt tukkoon ja yöllä lähdettiin Eläinklinikalle. Yksi ruiske auttoi ja koira lensi toimenpidehuoneesta ohitsemme pihalle kuin raketti. Helpotus saapui niin koiralle kuin isäntäväelle.


Kun perhe kasvoi Sabina otti nopeasti paikkansa vauvanrattaiden vierestä. Pelättyjä mustasukkaisuuskohtauksia ei tullut, vaikka ihmislapsi oli ”syrjäyttänyt” sen perheen ainokaisena. Huomattiin kuinka kätevää koiranpito oli pikkulapsitaloudessa, esimerkiksi vauvan syöttösotkuja ei tarvinnut itse siivota – tunnollinen koira teki sen puolestamme ja mielellänsä. Kerran oli paha paikka kun parivuotias jälkikasvumme oli käynyt salaa syömässä pullataikinaa pöydältä, istui iltasella sohvalla vieressämme ja koira makoili jaloissamme. Raaka pullataikina oli ruvennut taaperoisen masussa vähäsen käymään ja ykskaks varoittamatta koko satsi purkautui voimalla ulos – pahaa aavistamattoman koiramme päälle. Siinäpä siivottiin kun koira ryntäili pitkin huoneita turkki tippuen ties mitä. Lapsi- ja koiraperheissä tapahtuu.

Taaperoinen tottui koirasiskoonsa vauvasta pitäen, eikä pelännyt Sabinan väliin tiukkojakaan varoituksia liiasta kontaktista. Tiukkoja oltiin siinä että kumpikin oppi kunnioittamaan toisen oloa. Lasta jouduttiin kieltämään tietysti enemmän ja koiraa vain silloin kun murina kävi liian totiseksi.

Vanhempina vuosinaan Sabinan vatsa alkoi reistailemaan, mikä osaltaan vaikutti aikanaan koiran poismenoon. Nuoruudenammatissani ravintola-alalla oli tilaisuus tuoda koiralle meheviä makupaloja tuliaisiksi töistä. Hyvää tarkoittavana eleenä se oli kuitenkin kohtaloksi koiralle: vahvat mausteet aikaa myöten laittoivat vatsan koville. Viimeisinä vuosinaan Sabina ei aina voinut pidätellä lyhyitäkään aikoja, ja häveliäästi huonekalujen alle tehtyjä kasoja siivottiin kärsivällisesti ja säännöllisesti. Ruokavaliota tietysti kevennettiin, mutta vahinko oli tapahtunut. Ennen kymmentä ikävuottaan todettiin myös krooninen kohtutulehdus, eikä siihenkään auttaneet lääkkeet. Siihen aikaan leikkausta ei suositeltu niinkään iäkkäälle koiralle.

Perheeseen ehti tulla vielä toinen vauva, kunnes tein raskaan päätöksen. Sabina sai lepopaikan perheemme mökin rinteestä. Sitä matkaa emme unohda koskaan. Menetys oli niin kova, ja vuosikausia kaipasimme Sabinan lämmittävää olemusta peiton alla. Meidän ensimmäinen ja ainut koiramme...

Kunnes:

Rakkaan Sabinamme manttelinperijät Laaban ja Rulle täyttivät 17 vuoden koiratyhjiön kodissamme...

Koiruuksia ja muita huomioita

Tämä blogi kertoo yhden ihmisen koirahistoriaa ja kahden koiran ihmishistoriaa. Se ammentaa aiheensa arkisesta aherruksesta ja oudoista oivalluksista, sekä raottaa siinä sivussa hieman savolaesta mielenlaatua, valtaosin sivistyneesti. Se kumartaa riittävän syvään, jottei nauru näy, muttei kumartele. Huom. varoituksen sana: blogissa vältetään mainitsemasta suorituksia.

Luettakoon sekä puolustuksekseni että ansiokseni, että olen savolainen, osin syntyperältäni että luonteenlaadultani. Elämänohjenuorani on, että tätä ainokaisen ylivertaista Elämää ei saa ottaa niin yksioikoisen vakavasti, etteikö ihminen pystyisi nauramaan itselleen, kuin yhtä lailla toisille.

Savolaisuuteni tulee esiin myös koiranpidossani. Esimerkiksi joissain harvinaisissa konfliktitilanteissa ensisijaisesti pyrin neuvottelemaan koirani kanssa erimielisyyttä aiheuttavista asioista. Sitten jos yhteisymmärrykseen ei päästä, mietin vielä miten voisin toteuttaa koirani ehdottaman ratkaisun. Yleensä päädymme kompromissiin, jossa kummallekin jää osa luuta tassuun. Joskus on ihan pakko sanoa viimeinen sana, ja siihen riittää oikein hyvin kohtuullisen ärtyneesti hieman korotetulla äänellä lausuttu ei. Tällä ohjenuoralla olen ”kasvattanut” kaksi koiraa ja kaksi lasta. Tähän menettelytapaan olen päätynyt ilman koira- tai lapsenkasvatusoppaita, ja uskoakseni koirien kohdalla se on toiminut.

Kuulumme koirani kanssa siihen kotikoiraryhmään, jolle koira ihan itsessään tuo elämänlaatua, terveyttä ja ilonaihetta. Meille yltiöpäinen käskyttäminen ja jatkuva kurin alla oleminen tuo ahdistusta (sekä koiralle että ihmiselle) ja ihmetystä siitä, miksi koira on otettu, jos luontokappale elää jatkuvassa alistus- ja pelkosuhteessa ihmiseensä. Tässä ei tietenkään ole kyse terveistä otsarypyttömistä harrastuslajeista, joissa ihminen omaksi ilokseen käskyttää koiraa ja koira sekä omaksi että ihmisen iloksi on tottelevinaan.