Tämä blogi kertoo yhden ihmisen koirahistoriaa ja kahden koiran ihmishistoriaa. Se ammentaa aiheensa arkisesta aherruksesta ja oudoista oivalluksista, sekä raottaa siinä sivussa hieman savolaesta mielenlaatua, valtaosin sivistyneesti. Se kumartaa riittävän syvään, jottei nauru näy, muttei kumartele. Huom. varoituksen sana: blogissa vältetään mainitsemasta suorituksia.
Luettakoon sekä puolustuksekseni että ansiokseni, että olen savolainen, osin syntyperältäni että luonteenlaadultani. Elämänohjenuorani on, että tätä ainokaisen ylivertaista Elämää ei saa ottaa niin yksioikoisen vakavasti, etteikö ihminen pystyisi nauramaan itselleen, kuin yhtä lailla toisille.
Savolaisuuteni tulee esiin myös koiranpidossani. Esimerkiksi joissain harvinaisissa konfliktitilanteissa ensisijaisesti pyrin neuvottelemaan koirani kanssa erimielisyyttä aiheuttavista asioista. Sitten jos yhteisymmärrykseen ei päästä, mietin vielä miten voisin toteuttaa koirani ehdottaman ratkaisun. Yleensä päädymme kompromissiin, jossa kummallekin jää osa luuta tassuun. Joskus on ihan pakko sanoa viimeinen sana, ja siihen riittää oikein hyvin kohtuullisen ärtyneesti hieman korotetulla äänellä lausuttu ei. Tällä ohjenuoralla olen ”kasvattanut” kaksi koiraa ja kaksi lasta. Tähän menettelytapaan olen päätynyt ilman koira- tai lapsenkasvatusoppaita, ja uskoakseni koirien kohdalla se on toiminut.
Kuulumme koirani kanssa siihen kotikoiraryhmään, jolle koira ihan itsessään tuo elämänlaatua, terveyttä ja ilonaihetta. Meille yltiöpäinen käskyttäminen ja jatkuva kurin alla oleminen tuo ahdistusta (sekä koiralle että ihmiselle) ja ihmetystä siitä, miksi koira on otettu, jos luontokappale elää jatkuvassa alistus- ja pelkosuhteessa ihmiseensä. Tässä ei tietenkään ole kyse terveistä otsarypyttömistä harrastuslajeista, joissa ihminen omaksi ilokseen käskyttää koiraa ja koira sekä omaksi että ihmisen iloksi on tottelevinaan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti