Olen syntynyt noin viisikymmentä vuotta sitten puusepän tyttäreksi Helsingin Vallilaan. Minua ennen oli kaksi veljeä ja minun jälkeeni tuli kaksi veljeä. Se saattaa myös selittää näkövinkkeliäni asioihin ja ilmiöihin. Seurasin isoveljiäni kuin varjo mutta kieltäydyin valvomasta pikkuveljiäni. Pakkohan se oli joustaa välillä, kun veljet karkasivat ja äiti käski lähtemään perään. Olen aina ollut kuuliainen silloin kun on pakko.
Tilanne kohentui huomattavasti kun parikymppisenä muutin pois kotoa. Käpylässä sijaitsevaan vanhaan puutaloon muutti saman tein nuoren parin uuteen talouteen ”hyvä lintukoira”. Sekalaisia yhdistelmiä pystykorvasta ja karjalankarhukoirasta sisältävän Sabinan kävin hakemassa Hakaniemen torilta. Satanen vaihtoi omistajaa ja minä sain kangaskassin käteeni. Kassissa oli pikkuruinen musta tyttöpentu, ja koira oli kietonut välittömästi meidät pikkuvarpaansa ympärille.
Perheeseen kuului myös bokseri, Saaba. Minulla on vieläkin arpi silmäkulmassani yritettyäni taluttaa sitä noin nelivuotiaana hihnassa sisällä kotona. Joltisenkin raisu koira veti taluttajan päin huonekaluja. Koirasta luovuttiin kun olin kuusi – syynä nuorimman veljeni syntymä, mistä olen vieläkin katkera. Hyväksyin kuitenkin aikaa myöten veljeni koiran tilalle, aivan rimaa hipoen.
Toista koiraa ei perheeseen hankittu, itkuista ja hammastenkiristyksistä huolimatta. Kiertelin teini-ikäisenä koiranäyttelyissä ja haaveilin omasta pennusta. Epätoivoisin tekoni oli käydä vanhemmiltani salaa ostamassa sekarotuinen koiranpentu maalta ja tuoda se kotiin kun vanhemmat olivat mökillä. Koira oli tasan kaksi viikkoa meillä ja oli yhtenä päivänä hävinnyt kun tulin koulusta. Kuulemma viety tuttavaperheeseen. Kaikesta huolimatta minulla oli rakastavat vanhemmat, ihanat veljet ja tasapainoinen koti – mutta ei koiraa.
Tilanne kohentui huomattavasti kun parikymppisenä muutin pois kotoa. Käpylässä sijaitsevaan vanhaan puutaloon muutti saman tein nuoren parin uuteen talouteen ”hyvä lintukoira”. Sekalaisia yhdistelmiä pystykorvasta ja karjalankarhukoirasta sisältävän Sabinan kävin hakemassa Hakaniemen torilta. Satanen vaihtoi omistajaa ja minä sain kangaskassin käteeni. Kassissa oli pikkuruinen musta tyttöpentu, ja koira oli kietonut välittömästi meidät pikkuvarpaansa ympärille.
"Helsingin asemalla Seinäjoelle lähdössä. Aamuseitsemältä." Kertoo albumin kuvateksti.
Sabina eli perheessämme 11 vuotta. Se oli kultainen koira, Persoona. Se kulki mukanamme kaikkialle, muutti muassamme koteja, istui matkatessa auton etupenkillä valppaana maisemia tähystäen. Olisiko kaksi kertaa ettei Sabbe päässyt ulkomaan lomareissuille mukaan vaan jäi sukulaisten hoiviin. Sabinasta kehkeytyi sosiaalinen koiruus, eikä hihnalenkkejä juuri tehty koska hän kulki vierellä suurimman osan aikaa ilman hihnaa.
Sabina sulatti aikaa myöten vanhempienkin sydämet, vaikka alkuun koiran otto tuntui että olisi kapinoinut. Ei alkuvuosina ollutkaan ihan pokkaa pyytää heitä hoitamaan koiraa, jos oli iltamenoja tai muuta. Jo silloin kuten nyt toisen koiramme kanssa semmoisia menoja ja paikkoja vältettiin mihin koira ei ollut tervetullut.
Sabina oli vahvarotuinen maalaiskoira, ei sairastellut, paitsi kun emäntä kokemattomuudessaan antoi sen syödä kokonaisen paketillisen puruluita kerralla. Eikös suoli mennyt tukkoon ja yöllä lähdettiin Eläinklinikalle. Yksi ruiske auttoi ja koira lensi toimenpidehuoneesta ohitsemme pihalle kuin raketti. Helpotus saapui niin koiralle kuin isäntäväelle.
Kun perhe kasvoi Sabina otti nopeasti paikkansa vauvanrattaiden vierestä. Pelättyjä mustasukkaisuuskohtauksia ei tullut, vaikka ihmislapsi oli ”syrjäyttänyt” sen perheen ainokaisena. Huomattiin kuinka kätevää koiranpito oli pikkulapsitaloudessa, esimerkiksi vauvan syöttösotkuja ei tarvinnut itse siivota – tunnollinen koira teki sen puolestamme ja mielellänsä. Kerran oli paha paikka kun parivuotias jälkikasvumme oli käynyt salaa syömässä pullataikinaa pöydältä, istui iltasella sohvalla vieressämme ja koira makoili jaloissamme. Raaka pullataikina oli ruvennut taaperoisen masussa vähäsen käymään ja ykskaks varoittamatta koko satsi purkautui voimalla ulos – pahaa aavistamattoman koiramme päälle. Siinäpä siivottiin kun koira ryntäili pitkin huoneita turkki tippuen ties mitä. Lapsi- ja koiraperheissä tapahtuu.
Kun perhe kasvoi Sabina otti nopeasti paikkansa vauvanrattaiden vierestä. Pelättyjä mustasukkaisuuskohtauksia ei tullut, vaikka ihmislapsi oli ”syrjäyttänyt” sen perheen ainokaisena. Huomattiin kuinka kätevää koiranpito oli pikkulapsitaloudessa, esimerkiksi vauvan syöttösotkuja ei tarvinnut itse siivota – tunnollinen koira teki sen puolestamme ja mielellänsä. Kerran oli paha paikka kun parivuotias jälkikasvumme oli käynyt salaa syömässä pullataikinaa pöydältä, istui iltasella sohvalla vieressämme ja koira makoili jaloissamme. Raaka pullataikina oli ruvennut taaperoisen masussa vähäsen käymään ja ykskaks varoittamatta koko satsi purkautui voimalla ulos – pahaa aavistamattoman koiramme päälle. Siinäpä siivottiin kun koira ryntäili pitkin huoneita turkki tippuen ties mitä. Lapsi- ja koiraperheissä tapahtuu.
Taaperoinen tottui koirasiskoonsa vauvasta pitäen, eikä pelännyt Sabinan väliin tiukkojakaan varoituksia liiasta kontaktista. Tiukkoja oltiin siinä että kumpikin oppi kunnioittamaan toisen oloa. Lasta jouduttiin kieltämään tietysti enemmän ja koiraa vain silloin kun murina kävi liian totiseksi.
Vanhempina vuosinaan Sabinan vatsa alkoi reistailemaan, mikä osaltaan vaikutti aikanaan koiran poismenoon. Nuoruudenammatissani ravintola-alalla oli tilaisuus tuoda koiralle meheviä makupaloja tuliaisiksi töistä. Hyvää tarkoittavana eleenä se oli kuitenkin kohtaloksi koiralle: vahvat mausteet aikaa myöten laittoivat vatsan koville. Viimeisinä vuosinaan Sabina ei aina voinut pidätellä lyhyitäkään aikoja, ja häveliäästi huonekalujen alle tehtyjä kasoja siivottiin kärsivällisesti ja säännöllisesti. Ruokavaliota tietysti kevennettiin, mutta vahinko oli tapahtunut. Ennen kymmentä ikävuottaan todettiin myös krooninen kohtutulehdus, eikä siihenkään auttaneet lääkkeet. Siihen aikaan leikkausta ei suositeltu niinkään iäkkäälle koiralle.
Perheeseen ehti tulla vielä toinen vauva, kunnes tein raskaan päätöksen. Sabina sai lepopaikan perheemme mökin rinteestä. Sitä matkaa emme unohda koskaan. Menetys oli niin kova, ja vuosikausia kaipasimme Sabinan lämmittävää olemusta peiton alla. Meidän ensimmäinen ja ainut koiramme...
Kunnes:
Rakkaan Sabinamme manttelinperijät Laaban ja Rulle täyttivät 17 vuoden koiratyhjiön kodissamme...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti