Jotain rajaa ; )

Koira makaa selällään samalla kun kurottelee raukeana kuonollaan luunjämää tyynyn alta.

Onkohan se tyytyväinen? Onko sillä koiranelämässään kaikki hyvin? Saako se tarpeeksi huomiota ja huolenpitoa? Tykkääkö se olostaan? Silmillään se sanoo paljon, mutta aina jää joku asia mietityttämään. Mitähän se toivoisi että olisi toisin?

Olisiko se jotain sellaista, että saisi mennä tuulen lailla ja palata kotiin omia aikojaan sitten kun on nälkä. Ja sitten kun omistaja ilmestyy äkillisenä muistikuvana päähän. Omistaja ja ruoka. Ruoka ja peti, joko oma tai omistajan (kummassakin tapauksessa lämmin ja pehmyt).

Mitä muuta se toivoisi? Että saisi leikkiä ja riehua isäntäväen kanssa aina kun huvittaa, so. illalla viisi tuntia töistätulolenkin ja iltalenkin välissä (ml. kaksi lakisääteistä viiden minuutin taukoa). Tai että se voisi halutessaan huikata ovelta: ”Heippa, menenpä tästä naapurin tyttöä moikkaamaan!”. Pari kertaa vuodessa olisi asiaa enemmänkin meidän pojalla naapuriin.

Omaksi ja ilmeisesti koirani harmiksi joudun kuitenkin jonkin verran rajoittamaan näitä mahdollisia mielihaluja. Eihän koira voi mitä tahansa tehdä. Täytyyhän sillä olla rajat.

Vai peilaanko omia ajatuksiani mitä haluaisin itse tekeväni. Viilettää villinä, mennä omia menojaan ja palata kun routa porsaan kotiin ajaa – aina tuttuun ja turvalliseen. Vaan eipä ihminenkään voi mitä tahansa tehdä. Täytyyhän sillä olla rajat ; ).

Koiraelämää silloin ja nyt

Tähtäin 80-luvulle, kun Sabinan kanssa seikkailimme. Minulla on kaksi koiraelämäkokemusta, toisistaan irrallisia, joita voi mukavasti vertailla.

Aika kultaa muistot, mutta jatkuvasti huomaan miettiväni lenkeillä entisen koirani aikoja. ”Siihen vanhaan kunnon aikaan”:

• koirat ja ihmiset saivat kävellä ilman paheksuvia katseita vapaasti pitkässä hihnassa tai vapaana, ilman sotilaallista marssia lyhyen hihnan päässä
• koirat ja ihmiset saivat moikata toisiaan ja halutessaan jopa seurustella toistensa kanssa kohdatessaan kaduilla ja lenkkipoluilla
• koirilla ja ihmisillä oli leppoisaa kulkea lenkeillä kun ei tarvinnut varoa vastaan tulevia toisin ajattelevia koiraihmisiä
• koirat ja ihmiset saivat paljon kavereita eri puolilta kotikulmiaan, samoin muilta reissuiltaan, kun ei tarvinnut tehdä kiertoliikkeitä vastaantulevien (mahdollisesti vihamielisesti suhtautuvien koiraihmisten - huom. ei koirien!) tähden
• ei tarvinnut seistä koirapuistossa ja kuunnella toisiaan ja toistensa koiria moittivia – ja kirjaimellisesti haukkuvia - koiranomistajia (ei ollut koirapuistoja)
• ei tarvinnut lukea tusinaa koirankasvatusopasta selvitäkseen hengissä koiraelämästä
• sai rauhassa kuunnella omaa sydäntään ongelmien sattuessa, ei tarvinnut suin päin rynnätä hakemaan apua koiraterapeuteilta (oliko heitä silloin?)
• sairauden sattuessa sai eläinlääkärin kiinni minä vuorokauden aikaan tahansa. Muutenkin lompakkoaan sai vinguttaa lääkäreissä huomattavasti vähemmän ja pienemmillä seteleillä nykykäytäntöön verrattuna. Ehkä kohtuus oli vielä silloin kunniassaan...
• lompakosta puheenollen, ei sitä tarvinnut tarjota levitettynä eläintarvikekauppoihinkaan, koiran lelut ja aktiviteetit löytyivät perheestä (okei tunnustan, ei minua kukaan nykyäänkään osoita pyssyllä että käy katsomassa jotain kivaa koiralle ; )
• koiraihmisillä oli siihen aikaan paljon löysempi pipo (vuodenajasta riippumatta).
  

Toki vastaan tuli silloinkin valittajia ja kuria koirille ja järjestystä yhteiskuntaan vaativia selkärankakansalaisia. Onneksi yhtälailla vastaan saattaa tänä päivänä tupsahtaa peräti hyvinkin aurinkoinen koiranomistaja, jonka koira touhottaa onnellisena missä sattuu kuten omakin koira. Juttua ja ilosanomaa piisaa niinä harvoina kertoina kun on koonnut itsensä ja antanut koiransa kohdata toinen riskillä.

Olisikohan muuten koiraelämän rentouteen, mutkattomuuteen ja hyväntuulisuuteen vaikuttanut myös silloisen koirani Sabinan rotu, joka oli komeasti bastardi? Tai sitten tervepäisen bastardin valloittava luonne, joka oli rento, mutkaton ja hyväntuulinen? Onko tänä päivänä vallitseva rotukoiraisuus tehnyt ihmisistä kireäpipoisempia? Ehkä kaukaa haettua, mutta kun jumanhuiti, eroa on koirarintamalla silloin ja nyt.

Työ- ja koiraelämän yhteensovittaminen

Kuka fiksu ihminen hankkii koiran parhaimmassa elämänvaiheessaan, juuri kun jälkikasvusta on tullut itsenäistä ainakin ikänsä puolesta, ja jolloin viho viimein saisi omistautua 24/7 työuransa orjaksi? Voi niitä herkkiä hetkiä, kun toimisto hiljenee klo 16 ja pääsee rauhassa työstämään ikuisia sammakoita työpöydältään...

Ihanan ympärivuorokautisen työrytmin saavuttaa siinä vaiheessa helposti, kun lapset itsenäistyvät. Kännykkä mahdollistaa kaukoäitiyden ja –isyyden työpaikalta käsin. Teini-ikäiset toivovat näkevänsä vanhempiaan yhä vähemmän ja taitaa vanhemmillakin olla joskus samaa fiilinkiä teiniensä suhteen... Kodissa vain käännytään ja käydään tekemässä tähdellisimmät huoltotyöt.

Vaan mepä hankimme koiran tuohon nimenomaiseen elämäntilanteeseen. Fiksua se ei varmaan ollut, ainakaan työnantajan näkökulmasta. Entäpä meidän näkökulmasta? Syntyykö niissä ristiriitaa? Minä yritän väittää, että perheystävällinen (tässä tapauksessa koiraystävällinen) yrityskulttuuri lisää työhyvinvointia ja edistää työntekijän venymistä.

Rulle-koiruus tuli meille vähän kuin puskasta. Koira pyöräytti elämänrytmin työkeskeisyydestä tasapainoisempaan työ- ja kotikeskeisyyteen. Nyt töistä lähdetään niin aikaisin kuin pokka kestää, töihin tullaan niin myöhään kuin pokka pitää. Saldoja tarkkaillaan minuutilleen, kun aikaisemmin ei ollut mitään väliä - ilmaista työtä tehtiin ihan vaan intohimosta.

Toimistokellon lähestyessä neljää, alan tuntea hieman vainoharhaista oloa, ja alan pälyillä ympärilleni, ettei kukaan vaan lähesty työasioissa. Tipahtavien sähköpostiviestien otsikoista päättelen avaamatta viestiä, voiko sen huoletta jättää huomiseksi. Jos ei, teen salamannopean tilannearvion tekemisen ratkaisemiseksi. Karaistunut eräkoira selvittää tilanteen nopeasti – ja pääsee lähtemään ajoissa koiraansa ulkoiluttamaan. Hätä keinot keksii, kirjaimellisesti! Soivaan puhelimeen vastaan aina ystävällisesti, ehkä vain hieman kolkohkosti, ja teen soittajalle heti selväksi että kone on kiinni ja takki päällä. Vapaan tien ulko-ovelle varmistan aina ensin kurkkaamalla ovenpielestä käytävälle, ettei töitä kävele vastaan työhuoneen ja kellokortin välillä.

Koiran pitoa voi lähes verrata pienen lapsen hoitoon. Koiran voi jättää yksikseen kotiin toisin kuin pientä lasta, mutta koiraa ei voi pitää yksikseen määräämättömiä aikoja. Koiran yksinoloaika on tavallisen työpäivän mittainen plus työmatkat päälle. Sekin on pitkä aika, ja riippuu koirasta, miten se sen ottaa. Teollisen yhteiskunnan kaupunkikoirat ovat viettäneet kotioloissa päivät itsekseen, koska näillä ilmansuunnilla koko perhe on osallistunut työ- ja kouluelämään. Koirat ovat sopeutuneet, niille on riittänyt kun isäntäväki on tullut kotiin ja hoitanut niiden fyysiset ja henkiset tarpeensa, kohtuullisessa ajassa koiran kestokyvyn mukaan.

Siispä koiran hankinta tuo uudestaan sitoutumisen kotiin ja saldojen tarkkailun töihin. Työpaikalla aletaan kieltäytyä työpäivän jälkeisistä töistä, joissa vaaditaan saamaan valmiiksi heti ja nyt, viimeistään huomisaamuksi.

Vaan mitäpä selitykseksi moiseen yhtäkkiseen epätyöorientoituneeseen käyttäytymiseen? Alussa sitä kertoo iloisena ja silmät kirkkaina ihanasta koiranpennusta kotona. Ei pysty jäämään ei, on kiiruhdettava pennun luo.. Aikaa myöten selitykset alkavat tuntua ontoilta. Työnantajan katse lasittuu silmissä, ja itselle tulee omituinen olo – oikeutusta työajanjälkeiseen työstä kieltäytymiseen ei oikein tuntuisi olevankaan.

Entäpäs kun toimenkuvaan kuuluu silloin tällöin tehtävä työreissu. Voinko ehdottaa työnantajalle että otan koirani mukaan matkaan? Käytäntö on osoittanut että ihan vapaasti voin, mutta työnantaja tyrmää ehdotuksen vallan tyrmistyneesti. Mitä, onko työntekijällä yksityiselämä? Eihän se kuulu työpaikalle eikä ainakaan työmatkalle. Mutta sen sijaan, että työntekijä rentoutuisi illat hotellissaan rakkaan koiransa kanssa, hän huolehtii ja ikävöi lemmikkiään ja toivoo pääsevänsä mahdollisimman pikaisesti takaisin kotiin. Kun työmatkallakin illat ja yöt ovat yleensä vapaa-aikaa, onko työnantajalle joku väli, että koira seuraa mukana. Ei, koira ei osallistu työmatkalla palavereihin tai muuallekaan itse työtehtäviin...

Entäs kun lemmikki sairastuu, voiko sen viedä tarvittaessa työajalla eli mahdollisimman nopeasti lääkäriin? Mitkään tessit eivät tietenkään tämmöistä mainitse, mutta onko työntekijällä syyllistämätön mahdollisuus siihen? Tietysti tunnollinen koiranomistaja-työntekijä vastuullisesti huolehtii niin, ettei työnantaja kärsi menetetystä työajasta. Kunnon työntekijä korvaa työajan ja tekee menetetyt työt joko kotonaan tai tulemalla viikonloppuna töihin – hätätapauksessa koiransa ja sen pedin kanssa.

Ihmisen (ja tässä tapauksessa työntekijän) hyvinvointi muodostuu työn ja vapaa-ajan harmonisesta tasapainosta. Voinpa vakuuttaa, että koirallinen elämäni on hyödyntänyt myös työnantajaa: töitä paiskii onnellisesti hymyilevä koiranomistaja (noh, enimmän osan aikaa miinus maanantaiaamut), metsissä ja lenkkipoluilla työkykyään vaaliva karaistunut ulkoilmaihminen, ja viikonloppunsa mielekkäissä menoissa ja harrastuksissa viettävä hyvin tuulettunut työntekijä. Metsissä tekemättömät työt eivät paina vaan alitajunta ratkoo työasioita siellä ihan itsekseen - aamuisin työpäivänsä aloittaa rentoutunut ja ratkaisukeskeinen pomon paras apulainen! Paitsi ne sammakot työpöydällä, niitä ei metsissä ratkaista. Siinä nuo pysyvät, päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen...

Ounastelen siltikin että koiran tuoma saldo stressin poistamisessa ja sen aiheuttamisessa on puhtaasti plussan puolella, myös työnantajan kannalta. Ja ne työstämättömät sammakot pöydän kulmalla ovat joskus töitä, jotka aika huolehtii jostain ihmeen kumman syystä epäkuranteiksi. Sitä paitsi vastuullisella työntekijällä ja koiranomistajalla on luonnollisesti turvaverkot kehiteltyinä, jolloin sammakotkin saavat säännöllisin väliajoin kyytiä koiran ollessa turvassa ja huolehdittuna ja työntekijän verestellessä aikoja ihania työajan jälkeisessä hiljentyneessä toimistossa.

Olen harkinnut webbikameran hankkimista kotiin, jotta voisin seurata koirani touhuja myös töistä käsin. Ja toinen koira on harkinnassa ihan vaan syventääkseni edelleen hyvinvointiani sekä töissä että kotona...