maanantai 10. toukokuuta 2010

Kolmas koirani Iksu, porukkamme uusi jäsen


Joskus lyhyessä ajassa ehtii tapahtua paljon. Talven latukiusat ja ainutlaatuiset lumikasat ovat ehtineet hävitä ja sulaa, ja nyt ollaan keväässä ja kovaa vauhtia kesää kohti menossa. Ja meillä on uusi perheenjäsen, pieni pentuvauva Iksu.

Iksu syntyi ystävän Marjon koiraperheeseen. Rullen kanssa käytiin ihastelemassa pariinkin otteeseen pikkuvauvoja, ihan pentujen näkemisen ilosta. Vaan kuinkas sitten kävikään: pentu-Iksu tipahti meille kuin taivaan lahjana. Pienen Iksun varaaja perui varauksensa ja noin kahden sekunnin miettimisen jälkeen pyysin vauvelia meille. Ystävä rakas myöntyi.

Vauva ei ollut suunniteltu, joten pieniä järjestelyjä vaati, että Iksun kanssa päästiin kunnolla yhteisen elämän alkuun. Nyt olemme muuttaneet, viettäneet lomaa ja harjoitelleet arkea. Perheen koirat tulevat loistavasti keskenään toimeen, Iksua leikittävät molemmat vanhemmat koiraveljensä vuoron perään, ja kyllästyessään leikkeihin, koirat nukkuvat kuka missäkin kuorsaten tyytyväisinä.

Täytyy sanoa, mitä en ennen ymmärtänyt, että kun pentu muuttaa perheeseen, jossa on jo valmiiksi lajitoverit ja roolimallit odottamassa, saa pienokainen hetikin hienot eväät alkutaipaleelleen. Koirankieltä opitaan ennätysajassa, ja vaikka pentu oppii yhtä lailla ne "huonot" tavat (oppii joka tapauksessa myöhemmin), niin "hyvät" opit omaksutaan yhtä lailla. Ja voi sitä iloa, kun kavereita löytyy riekkumaan. Pentu oppii omatoimiseksi eikä vaikuta vallankaan tarvitsevan ihmisen huomiota siinä määrin kuin muistan pennun tulleen "tyhjään" kotiin.

Elikkäs oivallukseni on Iksun myötä ollut, että tullessaan koiraperheeseen, pieni koiravauva saa rikkautena hetikin virikkeisen kodin, jossa voi surutta purkaa pennun ehtymätöntä energiaa. Ihminen huoltaa, hoitaa, ottaa pennun perheenjäsenekseen, hellii ja hoivaa, ohjaa oikeaan suuntaan, mutta antaa pienen kasvaa ja kehittyä myös omiensa opeissa. Pikkuruinen Iksu onkin osannut ottaa kaiken ilon irti koiraveljistään. Ja koiraveljet jaksavat opettaa ja antaa iloa, ja samalla kolmin kerroin myös emännälle.

lauantai 16. tammikuuta 2010

Latua prkl


Harvinainen hetki ladun ylityksessä: ei yhtään hiihtäjää näkyvissä. Laaban pääsee kokeilemaan V-tyyliä.

Lumisin talvi aikoihin ja nyt taistellaan elintilasta asutustaajamien kaupunkimetsissä. Meidän koiranulkoiluttajien ulkoilureitit ovat vallanneet verestäväsilmäiset hampaita näyttävät ja murisevat hiihtäjäuroot. Leveät V-tyylin turboradat on vedetty yhtä lailla hiekkaväylille kuin keskelle peltoja risteämään toistensa kanssa. Lähestyit metsää mistä suunnasta tahansa, eksyt jonkun ladulle. Ja auta armias, jos olet päässyt koirasi kanssa jotain sivupolkua umpimetsään, et pääse sieltä pois tallaamatta pyhiä uria.

Kyllä se pieni hiihtäjä itsessäkin asustelee, mutta ei noissa mittakaavoissa ja pois-kävyt-ja-kannot-mun-tieltä -asenteella. Katson hyvillä mielin sunnuntaihiihtäjiä, joiden edestä pääsee pujahtamaan tarvittaessa rauhassa omalle polulleen metsään. Huomioitavaa että kukaan naispuolinen hiihtäjä ei ole koskaan huutanut perääni, että vie h-ttiin se rakki, kun on hengen hädässä joutunut etsimään poluntapaista päästäkseen pois ladulta (lue entiseltä ulkoilutieltä). Minua on naurattanut mielipidepalstoilla, kun himohiihtäjiltä löytyy jopa estetiikan tajua: joku heistä on havainnut keltaisia läikkiä heidän rakkaan latunsa vierellä ja paheksuvat asiaa syvästi. Ihmettelen, että samoilla paikoilla ne läikät ovat kesälläkin, niitä ei vain silloin näy... Ei ole kukaan kuitannut lehtien palstoilla havainneensa koiranpissoja ulkoiluteiden pusikoissa kesäisin... Ihminen on niin ulkokultainen, että mitä silmä ei nää, sitä ei tajua, ja etenkin toiste päin.

Tämmöisenä hyvälumisena talvena joutunee odottelemaan pitempään, että latu-urat ja V-väylät sulavat, joten asian kanssa kaiketi on elettävä parisen kuukautta ; ). Sitä ennen on ulkoiltava rakastamissaan metsissä toisten ystävällisten koiraihmisten tallomia polkuja pitkin ja loikittava umpihangessa pahimpien viuhtojien tieltä. Sainpa tuossa muuten hyvän vinkin hankkia lumikengät, jolloin edes polkuja tarvitse latujen vierestä etsiskellä. Koirat ja ulkoiluttaja pääsevät hankkimaan hyvän kunnon kunnon hankimetsässä. Tosin joku ihmetteli palstoillakin, että miksei niitä latuja tehdä umpimetsään toisten ulkoilijoiden ulottumattomiin kuten ennen tehtiin. Ja muut saisivat pitää kävelyreittinsä. Helpommalla hiihtäjäurootkin haluavat harrastuksensa toteuttaa?

Sopu sijaa antaa, mutten haluaisi enää yhdeltäkään testosteronipommilta ansaitsematonta huomiota siitä, että laillisesti ulkoilutan laillista koiraani laillisella ulkoilutiellä. Noita talviväyliä väistän parhaani mukaan, mutta on myös hiihtäjien ymmärrettävä, ettei muiden ulkoilutarve häviä mihinkään latujen ilmestymisten myötä.

Tekisi itse joskus mieli kiljua siellä kaikille avoimilla teillä, että täältä tulee kävelijä koirineen, latua prkl! (Huom. en kiusaa, yritän vain selviytyä : ).



Vaan kaunista on metsässä näillä keleillä, kun sinne vain pääsee.

maanantai 14. joulukuuta 2009

Pakkasen kestävä koira -takki päällä!



Jo on kuivaa pakkaskeliä odotettu kissojen ja etenkin koirien kanssa. Nyt se tuli, sopivasti joulunalusviikoilla. Koira ja emäntä nauttivat pirteästä pakkaskelistä ja pimeätä valaisevasta puhtoisesta lumesta.

Koirien vaatevarustelu on pohdituttanut pitkin toista koiraelämääni. Kun hoksasin, että koira tarvitsee yhtä lailla lämmintä ylleen kuin ihminenkin, on sään mukainen vaatekerta itsestäänselvyys kummallekin osapuolelle. Kun on pentuna tottunut saamaan mukavat vetimet päälleen, ei aikuisena tarvitse väkisin vääntää vedintä ylle.

Tosin tämä pieni paimenemme vaikuttaa olevan talvenkestävää laatua. Turkki on tuuhea, ainakin omalla yksilöllämme. Matala maavara vähän arveluttaa, paljas massu on kovin lähellä jääkylmää tannerta. Mutta koira liikkuu koko ajan, pienet jalat vilistävät ja huristavat eivätkä paljoa pysähtele. Lenkin varrelta löytyy jatkuvasti uteliaalle pikkumiehelle uusia tutkittavia paikkoja. Pakkaskelillä ei jäädä edes jumittamaan, kuten säyseämmillä keleillä. Silti takki on aina paikallaan antamassa suojaa kylmältä ja viimalta.

Jokainen kylmällä kelillä vastaan tuleva koira, jolla on takki päällään, lämmittää mieltä, koska koiran hyvinvoinnista on huolehdittu. Joskus se on huvittanut, nyt oman koiran kanssa se vain kuuluu asiaan.

tiistai 1. joulukuuta 2009

Ostetaan koiranpesuautomaatti

Kurjahkot marraskuun kurakelit ovat laittaneet koiranulkoiluttajan miettimään kaikenlaisia kotikonsteja ulkonatilan hallintaan. Ulkonatila itse asiassa vielä menettelee, sillä kaikkein pahimmille sade- ja räntäkeleille on keksitty vettäpitävät goretexit sekä koirille että emännälle.

Vaan se sisääntulo kurakelistä. Ahdas aravaeteinen ja usein kaksi kuraa tippuvaa koiraa, eli kahdeksan tassua ja kaksi matalaa massua odottamassa pyyhkimistä. Riisu liivit, valjaat ja vilkkuvalot, pyydä koiria odottamaan rauhallisesti paikoillaan, riisu omat päällysvaatteet, pipot ja hanskat ja haali vähän käytettyjä pyyhkimiä ympärillesi. Polvistu matalajalkojen tasalle ja aloita puhdistautumisrituaali.

Kumpi ensin? Toinen rämekoirista on alistuvaa sorttia, jähmettyy neljälle jalalle matalaan länkiasentoon ja odottaa kiltisti hellävaraista käsittelyään. Saattaa lepertelevää emäntäänsä lipaistakin kiitokseksi käsittelystä, tosin aina vaan jähmeänä paikallaan. Toinen inhoaa pyyhettä, tassuihin koskemista ja etenkin paikallaanoloa. Kiertää itsensä ympäri, hakeutuu kenkätelineen rakoseen ja äännehtii mitä ihmeellisempiä äännähdyksiä. Kaikki tämä neliön tilassa.

Hiljaisempi tapaus saakin usein ensin kuivakäsittelyn ja pääsee ovenrakosesta ensin. Sitten kiemurteleva ja outoja vastalauseita päästelevä adhd pyyhkimällä sinne päin kuivaksi. Ja hänkin hirveätä vauhtia vapauteen.

Koirat suunnistavat suoraan -minnepä muualle kuin sängylle tai sohvalle lepäämään ja pyyhkimään loppuja kuria itsestään. Onneksi tämän emännän siisteyskäsitys on kohtuullisen avara ja sanoisinko suhteellisen joustava, ja pesukoneetkin on sitä paitsi keksitty. Herkemmälle voisi tulla draumoja.

Kaikki nämä kurjien kelien prosessit kuuluvat kuvaan. Siltikin viisaat insinöörit voisivat kehittää eteiseen asennettavan koiranpyyhkimisautomaatin, mallina autonpesu- tai kenkienpyyhkimiskoneet. Koira kävelemään keskelle pyöriviä imukykyisiä harjaksia, jotka pyyhkäisisivät hellästi ja miellyttävästi koiran kuivaksi kainaloita myöten. Emäntä seisoisi koiria vastassa koneen toisessa päässä ja saisi vain pusut palkaksi puhtoisilta hauvoiltaan.

Lenkiltä tulossa, pyyhkimisoperaatio alkamassa.

Ostetaan heti koiranpesuautomaatti kun semmoinen on tarjolla.

maanantai 16. marraskuuta 2009

"Kotieläimet eivät saa estää mittarinlukijoita"


















Yksiä työssäkäyvien koiranomistajien riesoja ovat päiväsaikaan asuntoon tunkeutuvat korjausmiehet, mittarinlukijat ja muut taloyhtiön asioilla liikkuvat. Postilaatikkoon tippuu säännöllisin väliajoin lappu, jossa kerrotaan että kotiinne tullaan silloin ja tällöin kello sen ja sen välisenä aikana. ”Kotieläimet eivät saa estää asuntoon tulijoita”.


Yleensä vaihtoehtoja ei ole, vaan on järjestettävä määrättynä aikana koira pois kotoa. ”Turhia” vapaapäiviä ei halua moisen takia ottaa, ne harvinaisuudet kun on varattu ihan omaan käyttöön.

Taannoin oli taas lappu laatikossa. Aikaa kotieläimen järjestämiseen ”häiriöttömäksi” annettiin peräti viisi päivää. Taas kerran huokailin, että mikä onni on, kun perhepiirissä on turvakoti omasta takaa. Soitto vain ja koiruudelle on koti.

"Yhteiset" koiruutemme tyttären perheen kanssa seilaavat kahden kodin väliä aina kun on tarvis. Niillä on tutut ja turvalliset ihmiset kummassakin päässä huolehtimassa. Ne viettävät paljon aikaa yhdessä, mutta saavat omalta isäntäväeltään myös laatuaikaa ollessaan ainokaisina. Sattuma on sanellut, että koiranhoito on järjestynyt näinkin hyvin. Tällaista pientä laumaa on helppo hallinnoida, eikä rasitteeksi ole vielä kertaakaan käynyt ”ylimääräinen” koira hihnan päässä.

Vaan jos ei näin läheistä hoitoa järjestyisi aina silloin kun on tarvis? Karmea ajatus, että koira pitäisi eristää johonkin huoneeseen, tai kuten olen kauhukseni antanut itseni kuulla, jopa huonetta pienempään tilaan kuten kylppäriin, kodinhoitohuoneeseen, tai jopa häkkiin! koko päiväksi sen takia, että taloyhtiö saa hoidettua asiansa. Täytyy sanoa, että semmoisen ”järjestelyn” vaihtoehto meillä olisi ihan mikä muu tahansa. Koirat, joilla on vapaa vaellusoikeus kodissaan, eivät ansaitse suljetuksi tulemista. Tosin mikään koira ei sitä ansaitse, mutta se onkin jo tykkänään toinen asia, lähinnä eläinsuojeluasia.

On mukava kun voi turvautua tilanteiden tullen perheenjäseniin tai ystäviin koiransa kakkoskoteina. He ovat koiranomistajille kultaakin kalliimpia, elinehto jotta koiralla olisi kaikissa tilanteissa arvoisensa olosuhteet ja huolenpito. Ja koiralla turvallinen mukava olo.

tiistai 13. lokakuuta 2009

Räntää ja zombieita


Jaksan jokaiselle koirattomalle kaverilleni ja muillekin satunnaisille vastaantulijoille alati mainostaa koiraelämän hienoja puolia. Kuten koiran varauksettoman suurta jälleennäkemisen iloa -eron pituudesta huolimatta, yhteisiä vaelluksia avarissa metsissä kauniissa keleissä, tai koiran hellyttävää hengitystä sen nukkuessa tyytyväisenä ja turvassa kylkeä vasten peiton alla. Kaikki on totta, enkä ilman niitä osaisi enää olla.

Kerranpa taas kehotin erästä työkaveria hankkimaan koiran, tuntui että olisi hyvää maaperää sekä koira hänelle että hän koiralle. Kaveri siitä hekottamaan, että koirat on kivoja, mutta ei varmasti hanki. Hän ei rupea aamuhämärissä zombiena kaulus pystyssä ja huppu päässä vaakarännässä kulkemaan narun päässä hädin tuskin hereillä. Hän valitsee lämpimän valoisan keittiön, virkistävän kaffeen ja aamulehden päivänsä avaajaksi. Ja lähtee ajoissa töihin, kuivin jaloin. Täytyy tunnustaa, etten hetkeen keksinyt nasevaa vastavetoa tuolle näkemykselle ; ).

Nykyisin huvittaakin tarkastella vastaantulevia koirantaluttajia, etenkin kehnoissa keleissä ja työaamuisin. Heissä näkee likipitäen saman näyn kuin tämä viisas työkaverini on havainnut töihin mennessään -tietenkin ajoissa ja ennen koiranomistajia. Nyt näkee myös itsensä zombiena, kellonkulusta kuitenkin hyvin tietoisena, jalat märkinä ja puolikuolleena väsymyksestä sekä tietysti myöhässä ja kahvittomana. Koira taasen kiireettömänä nautiskelee joka haun ja maun lenkin varrella, autuaan tietämättömänä että juna toisensa perään karkaa emännän edeltä.

Jompsin kumpsin, on tietysti oma valinta. Ja jos ei huvita, ei koiraa voi eikä saa ottaa. Joskus on melkein luksusta, jos koira on hoidossa työaamuna, jolloin ehtii maistamaan tuoretta kahvia ja lukemaan ainakin otsikot päivän lehdestä. Ehkä ehtii säädylliseen aikaan töihinkin. Vaan kotiintulo on sitten sitäkin ankeampaa. Ei kukaan vingu kuin sika, eikä hypi riemusta lipoen naamalle. Eikä viikonlopun kiireettömiä heräämisiä venyttelevän koiran vierestä voita mikään.

Eli goreteksia sekä koiran että emännän päälle, oli aamukeli ankea tai ei. Iltalenkiltä tulon jälkeen kerkeää kyllä nauttimaan lämpimästä sisätilasta ja vaikkapa kuumasta kaakaosta, ja rentoutua hyvin ennen aamulenkkiä.

Niin, terveisiä syksyn ensimmäiseltä  räntäkeli-iltalenkiltä. Tuossa nuo nyt jaloissa tuhisevat, autuaan onnellisina lämpimissä pedeissään. Aamua innokkaana odotellen, emäntänsä ja koirat : ).

sunnuntai 27. syyskuuta 2009

Hanki koira - hanki elämä!



Joskus joku on maininnut koiraelämästään innostuneelle, että hanki elämä. Minäpä väittäisin, että jos ihmisellä ei ole koiraa, kannattaisi hankkia. Siitä vasta seuraa elämä!

Koiraelämässä on se merkittävä puoli, että tapaa mahtavien koirien ohella myös mahtavia koiraihmisiä. Hankkimalla koiran, hankit elämää, sillä koira sosiaalistaa umpimielisimmänkin eläjän. Kuten meikäläisen, jolle sosiaalisuus tarkoittaa pitkälti yhteisten asioiden jakamista, ei pelkkää tyhjänpuhumista itselle tyhjänpäiväisistä asioista. Vanhemmiten pystyy tuonkin seikan jo tunnustamaan ihan kirkkain silmin...

Mitä oli ennen nykyistä koiraelämää? Töitä, perhettä, töitä. Ystävät ja kaverit kaikkosivat yhteisten harrastusten puutteessa sekä tappavan työ- ja perhe-elämän puristuksessa. Jokainen puuhaili omiaan eikä elämässä jäänyt kovinkaan paljon sijaa viettää yhteistä aikaa ja jakaa elämää pelkän arjen puitteissa. Perheellisten ystävien tapaaminen tapasi olla pelkkää hulinaa kirkuvien ja oikuttelevien jälkikasvujen kanssa (kontra hyvin käyttäytyvät koirat, huom! ;), eikä joidenkin yhteisten viikonloppujen tai illanviettojen jälkeen rentoutumisesta, sielunrauhasta tai ylipäätään levosta ollut jälkeäkään. Sanoisinko päinvastoin.

Koiran tullessa taloon elämänrytmi ja -asenne muuttui.

Arkipäivän elo piti järjestää säännölliseksi, koska koiran hankkiminen vaatii ehdotonta sitoutumista hoitaa sen perustarpeet, eli liikuttamisen ulkoilmassa, laadukkaan ravinnon hankkimisen ja eläimen itsensä sosiaalistamisen. Ja kappas vaan kummaa, samat tarpeet tuli siinä hoidettua itselleenkin kuntoon!

Yhtä varmasti kuin lasten ollessa pieniä ja tarhassa, täytyy töistä lähteä normiaikaan kotiin viemään koiraansa ulos. Ruokapuolesta en tosin ole niin vakuuttunut -luulen nimittäin että koirani syö parempaa ravintoa kuin minä. Mutta sosiaalistamisen kanssa homma on toiminut molemmin puolin.

Koiran kanssa on kiva lähteä reissuun. Ja kun reissuun lähtee kaveri ja koiransa, on reissuunlähtö sitäkin kivempaa. Tämä entinen roduttoman koiran omistaja innostui jopa koiranäyttelyistä, mikä oli jo melkein ihme. Uuteen elämään tuli myös uusia harrastuksia, tapahtumia ja muita toiminnallisuuksia kuten arkista yhteydenpitoa uusiin ystäviin. Erilaisia yhteydenpitomuotoja muodostui elämään yhtäkkiä ja yllättäen niin, että välillä on pitelemistä, että muistaa elää sitä arkeaankin ja ennen kaikkea käydä henkensä pitimiksi myös työelämässä.

Koiraihmiskavereiden kanssa tulee jaettua monenlaista asiaa, sekä iloja että suruja. Tulee luotua verkostoja (myös turvasellaisia), puhuttua ummet ja lammet kaikesta koiruuksiin liittyvistä ja ennen kaikkea muistakin ilmiöistä. Useimmat koiranomistajat ovat erittäin viksua porukkaa, sympaattisia ja empaattisia ihmisiä, joiden kanssa on mukava jakaa paljon muutakin kuin koiruusasiat. Tietystikään mikään harrastus ei ole niin vedenpitävää, etteikö ikäviäkin asioita ja jopa ihmisiä tule vastaan. Harmittavat sattumat sinällänsä vain syventävät niitä hienoja kokemuksia, mitä koiruudet tuovat elämään.

Oman koiran kanssa on ehditty kokeilla näyttelyiden ohessa pienimuotoista (makkaran) jäljestämistä, verijälkeä, flyballia, koirakurssia, ja on jopa tuurattu sairastunutta kurssilaista rally-tokossakin. Käymme suhteellisen säännöllisesti paikallisissa rotutapaamisissa, sekä säännöttömästi rotuyhdistyksen järjestämissä tilaisuuksissa. Saatamme huristaa ex tempore tapaamaan koiraystäviä ja etukäteen voimme sopia lenkkeilyistä pienissä porukoissa. Koira harrastaa agilitya oman personal trainerinsa kanssa, pientä arkitokoa kotona ja säännöllistä uimista joskus jopa uimahallissa. Viimeisin elämys sekä koiralle että omistajalle oli paimennuskokeilu. Kaikkia näitä menemisiä ja aktiviteetteja yhdistää yhdessä tekeminen, sosiaalinen kanssakäyminen ja ennen kaikkea -ihanat mukavat ihmiset, joista saattaa tulla parhaimmassa tapauksessa elinikäisiä ystäviä.

Kaikki tämä, koska olet päätynyt hankkimaan koiran. Ei paha ;D.